Olav käännähti lähemmäksi ja laski päänsä hänen polvelleen. Ingunn ruopi ja ruopi pöyhien hänen vaaleata, silkinhienoa tukkaansa, kunnes poikaa rupesi torkuttamaan, ja hän hengitti tasaisesti ja kuuluvasti. Silloin Ingunn otti pienen aivinaliinan pukunsa poviaukeamasta; hän pyyhki hien Olavin kasvoista ja jäi istumaan liina kädessä huiskien sillä pois itikoita ja muita hyönteisiä.
Puron rannalta hän kuuli äitinsä terävän, kiivaan äänen. Ingebjørg emäntä ja Arnvid Finninpoika kulkivat laihon laitaa noudattavaa polkua. Joka päivä kulki Ingebjørg Jonintytär talon takana olevalle mäennyppylälle ja jäi istumaan siihen eteensä tuijottaen, puhellen herkeämättä sammumattomasta vihastaan Mattias Haraldinpoikaa kohtaan sekä kertoen Steinfinnin kanssa suunnittelemistaan, loputtomiin vatvotuista kostotuumista. Arnvidin täytyi aina seurata häntä, kuunnella häntä ja antaa samat vastaukset rouvan sanoihin.
Olav nukkui pää Ingunnin helmassa tytön nojatessa niskaansa haavanrunkoon ja tuijottaessa eteensä ajatuksettoman onnellisena, kun Arnvid alkoi laskeutua heitä kohti läpi korkean niittyheinän.
"Minä näin teidän istuvan täällä —."
"Täällä on vilpoisaa", sanoi Ingunn.
"Alkaisi olla heinänteon aika", sanoi Arnvid katsoen rinnettä ylös — tuulenhenki pani niityn lainehtimaan.
Olav oli herännyt; hän käänsi kylkeä ja painoi posken Ingunnin syliin.
"Me alamme pyhien jälkeen — minä puhuin siitä Grimille aamulla."
"Steinfinnillä taitaa olla aikamoinen apu sinusta, Olav", sanoi Arnvid.
"Noo —." Olav venytti vastausta. "Mutta kaikki on täällä niin rempallaan; ei siinä auta paljon yhden miehen apu. Vaikka — mutta nyt se tulee kai muuttumaan; eiköhän Steinfinn tästälähin rupea huolehtimaan enemmän asioistaan. Minä taidankin olla viimeistä kesää täällä."