Pieni ruumis näytti aivan kuin tahtovan riistäytyä irti kapaloistaan — ja Olavista tuntui hämärässä, kuin poika olisi katsonut häneen oudon syyttävästi. Sitten se oikaisi itsensä, tuli hervottomaksi ja kuoli isänsä syliin.
Olav oli kuin kontassa ruumiiltaan ja sielultaan laskiessaan lapsen takaisin kätkyeeseen ja peittäessään sen. Ei kannattanut ajatellakaan Ingunnin herättämistä.
Tyttö oli nukkunut pöydän ääreen pää käsien varassa. Olav herätti hänet ja varoitti hiljaa, mutta kiihkeästi, tätä olemaan ääneti, kun toinen aikoi huudahtaa. Olav käski hänet ulos, ilmoittamaan toisille asiasta ja sanomaan, ettei kukaan saisi tulla lähelle tupaan — Ingunnin täytyi saada nukkua niin kauan kuin hän voi.
Olav aukaisi räppänän — ulkona oli päivä. Mutta Ingunn nukkui nukkumistaan, ja Olav jäi istumaan hänen ja kuolleen pojan luo. Mutta kerran, kun hän kävi katsomassa tätä, sattui hän koskettamaan hänen vyötään. Se putosi kilahtaen maahan, ja Ingunn kavahti pystyyn katsoen miestään silmiin.
Sitten hän hyppäsi alas sängystä ja työnsi hänet syrjään, kun tämä tahtoi estellä, sekä heittäytyi kätkyen yli niin kiihkeästi, että näytti siltä, kuin kuollut lapsi olisi vierinyt hänen syliinsä.
Kyyhöttäessään siinä pieni ruumis rintaansa vasten painettuna ja itkiessään kummallisesti nikotellen hän äkkiä vaikeni ja katsoi mieheensä:
"Nukuitteko te, kun hän kuoli — nukuitteko molemmat, kun Audun veti viimeisen henkäyksensä?"
"Emme, emme, hän kuoli minun syliini." —
"Sinun — etkä sinä herättänyt minua — Herra Jeesus, kuinka hennoit olla herättämättä minua — minun sylissäni hänen olisi pitänyt kuolla, minut hän tunsi, eikä sinua — sinä et pitänyt lapsestasi, sinä. Näinkö pidät sanasi!"
"Ingunn —."