Olav tunsi itsensä kumman kiusaantuneeksi nähdessään tämän. Audun oli hänen mielestään mitä surkein olio — aina sillä oli pää ruvessa, haavoja ympäri suun, ja sen ruumis oli laiha ja nahaton ja kasvoi hitaasti. Tuo poika ei ollut vielä kertaakaan saanut hänessä heräämään isän iloa muistuttavia tunteita. Mutta hän tunsi katkeran kipeästi Eirikin kumartuessa kätkyen yli, että hän oli tuon sairaan, märisevän raukan isä: sillä Eirik seisoi siinä niin elinvoimaisen virkkuna ja kauniina kiiltävine, pähkinänruskeine kiharoineen, jotka riippuivat Audunin ryppyisten kasvojen ympärillä hänen lellitellessään tätä.
Eräänä päivänä Olav kysyi Torhildilta, mitä tämä arveli Audunista.
"Kai hän vahvistuu, kun kevät tulee", sanoi Torhild, mutta Olav tunsi, ettei tämä uskonut omia sanojaan.
* * * * *
Hestvikenissä oli karja päästetty päivisin laitumelle Kverndalenin vanhoille, sammaltuneille niityille Audunin kääntyessä hyvin sairaaksi. Hän oli yskinyt koko talven ja kärsinyt vatsataudista moneen otteeseen, mutta tällä kertaa se oli pahempaa kuin koskaan.
Olav näki Ingunnin olevan nääntymäisillään väsymyksestä ja pelosta, mutta hän pysyi kummallisen tyynenä ja maltillisena. Uupumatta hän valvoi lapsen ääressä yöt ja päivät, ja Audunia koetettiin parannella milloin milläkin ensin talonväen omilla keinoilla, sitten kaikella, mitä naapurien emännät, joita Ingunn lähetti noutamaan, tiesivät.
Viimeinkin, seitsemäntenä päivänä poika näytti olevan terveempi. Hän nukkui syvään ja rauhalliseen uneen illallisaikana, eikä iho tuntunut niin kylmältä. Torhild pani kuumia kiviä kätkytvaatteiden alle ja sitten hän vei Eirikin mukanaan ulos. Hän oli valvonut melkein yhtä paljon kuin lapsen äiti, ja sitä paitsi hoitanut koko talon työt päivällä; nyt hän ei jaksanut enää.
Ingunn oli niin lopussa, ettei hän näyttänyt kuulevan eikä näkevän — ja viimein Olav riisui häneltä väkisin päällimmäiset vaatteet ja pakotti hänet menemään sänkyyn. Hän lupasi itse istua valveilla palvelusneidon kanssa ja herättää hänet, jos poika tulisi levottomaksi.
Olav toi kolme talikynttilää, asetti yhden kynttiläjalkaan ja sytytti sen. Mutta hän, joka tavallisesti oli huonouninen, tunsi itsensä tänään uniseksi ja raukeaksi. Jos hän tuijotti liekkiin, alkoi hänen silmiään kirvellä ja vetistää, ja jos hän katsoi tyttöön, joka oli ottanut esille kehruunsa, alkoi häntä nukuttaa kehruupyörän ääni ja pyöriminen. Hän kohensi lieden tulta silloin tällöin ja niisti kynttilää, katsoi lasta ja äitiä, jotka nukkuivat, joi kylmää vettä ja pistäytyi ulkona tunnustelemassa säätä ja virkistymässä, veti sisäänsä tyynen kevätyön ilmaa — ja otti mukaansa puun kappaleen, jota alkoi vuolla. Näin hän sai pysytellyksi valveilla siihen asti, että oli pistänyt kolmannen kynttilän jalustaan.
Hän säpsähti kuullessaan kätkyen jalkain jytkyvän niin kummasti multalattiaa vasten; lapsen luota kuului outoa ääntä. Huone oli hyvin pimeä; kynttilänpätkä oli pudonnut jalasta melkein loppuunpalaneena — sydän loimahteli ja kärysi sulavan talin keskellä rautalaatalla. Liedellä ritisivät ja savusivat hiilet vielä vähän. Olav harppasi kätkyen luo kahdella äänettömällä askeleella — hän nosti lapsen ylös ja kääri sen ympärille peitevaatteet.