Neljä ja viisi viidettä tusinaa, viisitoista tammaa ja neljä varsaa sain minä päivällä, sain minä yöllä, neljä ja viisi, viidettä tusinaa hevosta mull' oli toisena päivänä.
Samaa hän jankutti jankuttamistaan lehmistä ja vasikoista, lampaista ja karitsoista, emäsioista ja porsaista.
"Ole nyt vaiti", sanoi isä terävästi; "etkö tiedä, etten minä jaksa kuulla tuota sinun luikutustasi ja loilotustasi!"
"Minä en muistanut sitä, isä", sanoi Eirik kauhuissaan.
Olav kysyi:
"Montako hevosta tahtoisit, Eirik — neljä ja viisi viidettä tusinaa vai sata?"
"Paljon enemmän", sanoi Eirik. "Tahtoisin kaksikymmentäseitsemän!"
Sen enemmän hän ei ymmärtänyt siitä, mitä itse lauloi.
* * * * *
Audun oli itkuisa ja kivulloinen. Ingunn kehui poikaa mitä reippaimmaksi lapseksi — ja tämä olikin tullut terveemmäksi viime aikoina — mutta Olav näki pelon hänen silmissään, kun hän puhui niin. Eirik toisti, mitä kuuli äidin puhuvan, hääri kätkyen ympärillä, leperteli ja lateli lorujaan silkkiveljelleen, joksi hän yhä edelleen kutsui Audunia.