* * * * *
Syksyn myrskyinen sää ei ollut hyväksi Audunille. Hänen silmänsä tulivat kipeiksi alituisesta savusta, ja hän yski paljon.
Joulun alla tuli tyven; aurinko kellui joka aamu hehkuvan punaisena pakkasusvassa. Uudenvuoden alussa vuono tyyntyi, mutta pakkanen koveni. Naapuritaloissa täytyi ihmisten muuttaa samaan tupaan ja polttaa tulta liedessä yöt päivät.
Oli ollut kaunis kevät, ja talonpojat olivat jättäneet itselleen niin suuren karjan kuin suinkin sija myönsi. Mutta huolimatta siitä, että tallit ja navetat olivat täyteen ahdetut, palelivat eläimet niin, että ihmisten täytyi kääriä säkkejä ja peitteitä niiden elukoiden ympäri, jotka he ennen muita tahtoivat pelastaa, sekä kantaa kuusenhavuja lattialle, jotteivät ne jäätyisi kiinni maahan. Lanta oli jäätynyt joka aamu, niin että sitä oli turha korjata pois.
Agatanmessun aikaan kerrottiin pitäjällä, että saattoi ajaa jäitä myöten Tanskaan asti. Mutta nyt ei kellään ollut asiaa siihen maahan; kuninkaat olivat tehneet rauhan edellisenä vuonna.
Näihin aikoihin Olav sai haasteen käräjiin siitä syystä, että hän oli jäänyt kotiin kesällä, herttuan lähtiessä Tanskaan neuvottelemaan Hegnsgavlin sopimuksesta. Olav, joka oli ollut laivastossa päällikkönä kolme kesää peräkkäin, oli saanut puolinaisen lupauksen herra Tore Haakoninpojalta, että hän saisi olla poissa neljäntenä kesänä — mutta Tore-herra vaati, että hänen oli asetettava sijastaan kaksi aseistettua miestä eväineen paronin palvelukseen. Olav ei ollut tullut tehneeksi sitä — eikä siitä huolimatta ollut ilmoittautunut väennostoon keväällä — saapuville tulleita oli tänä vuonna paljon vähemmän kuin ennen, nyt kun herttua lähti etelään ainoastaan neuvottelemaan. Olav joutui hankaluuksiin tekonsa johdosta, ja hänen täytyi ratsastaa ensin Tunsbergiin ja sitten monta kertaa Osloon pahimmassa pakkasessa paaston aikaan, ensin tehdäkseen selkoa poisjäämisestään ja sitten maksaakseen sakkorahoja. Hän menetti paljon karjaa tämän talven kuluessa, ja valkoinen hevonen, jonka hän oli ostanut Steiniltä, kuoli.
* * * * *
Molemmat pikkulapset täyttivät ahtaan tuvan rauhattomuudella.
Eirikillä oli ikävä vika: Olav huomasi vähitellen, että poika oli kova valehtelemaan. Jos isä kysyi, oliko hän nähnyt sitä tai sitä palvelijaa, vastasi Eirik heti innokkaasti kyllä, — hän oli juuri puhunut tämän kanssa tuvassa tai pihamaalla, ja hän selitti, mitä toinen oli sanonut ja tehnyt. Useimmiten hänen puheessaan ei ollut totta nimeksikään. Jotkut palvelijoista, ja myös lapsen äiti arvelivat, että lapsi ehkä näki näkyjä — Eirik oli toisenlainen kuin muut pojat. Olav ei vastannut tuohon juuri mitään, piti tätä vain tarkasti silmällä — mutta ei hän voinut nähdä mitään merkkiä siitä, että tuo olisi ollut muuta kuin valheellisuutta.
Eirikillä oli toinenkin vika, se, että hän saattoi istua ja hyräillä jotakin itse tekemäänsä säettä niin kauan, että Olavin pää tuli lopulta kipeäksi ja hänen teki mieli lyödä poikaa. Mutta hän arasteli koskea tuohon lapseen, jota hän oli pieksänyt niin armottomasti silloin, kun Ingunn palasi kotiin kirkotusmatkaltaan. — Eirik oli polvillaan penkin edessä illalla järjestellen näkinkenkiä ja eläimenhampaitaan riviin ja laulaen: