Toisin hetkin hän miltei uskoi niin — uskoi kaikkien tietävän. Sillä hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää kotiseudullaan. Olkoon niin. Mutta ei siinä kyllin: Olav tunsi, ettei kukaan pitänyt hänestä. Kylmyys ja epäluulo henki häntä vastaan — ja hän oli usein vainuavinaan vahingoniloa onnettomuuden kohdatessa häntä. Ja kuitenkin hän oli tällä seudulla aina harjoittanut oikeutta ja kohtuutta eikä tehnyt kenellekään vääryyttä. Hän ei edes osannut suuttua siitä, vaan tyytyi tuomioon napisematta. Ihmiset näkivät kai salaisen merkin hänen otsallaan.
Mutta ajatellessaan Ingunnia häntä vapisutti pelko: näkikö hänkin? Siksikö hän pysyi kylmänä hänen syleilyssään, siksikö hän näytti pelkäävän, kun Olav lähestyi hänen poikaansa?
Olavinmessun päivänä Olav aina piti luonaan juomakestit. Hän ei rukoillut milloinkaan suojeluspyhimystään — lakikuningas ei varmaankaan olisi auttanut häntä esirukouksella muuta kuin yhdellä ehdolla. Mutta hänen oli silti osoitettava tälle asiaankuuluvaa kunnioitusta.
Lattialle sirotettiin havuja ja isoon tupaan ripustettiin seinävaate, joka muuten oli esillä vain jouluna.
Olavinmessun aattona Olav itse oli nostamassa vaatetta seinälle. Hän liikkui eteenpäin penkkiä pitkin kiinnittäen mattovaatetta puunauloilla, jotka hän hakkasi ylimmän hirren ja katon väliin. Eirik kulki alhaalla lattialla katsellen noita kirjailtuja kuvia: siinä oli ratsastajia ja laivoja, jotka olivat täynnä miehiä. Hän tiesi kauneimman kuvan kiertyvän esiin kohta — kuvan, jossa oli paanukattoinen pylvästalo, aivan kuin kirkko, ja sen sisällä pitojen tunnuksena juomasarvet ja kannut ja pöydät. Eirikin täytyi kurkistaa vähän vaatepakan sisään, joka vielä oli penkillä — ja niin hän tuli vetäneeksi alas pitkän pätkän kudosta, jonka isä juuri oli saanut kiinnitetyksi seinälle.
Olav hyppäsi alas, kiskoi pojan esiin vaatteen keskeltä, ja työnsi hänet menemään.
"Ulos — aina sinun äpäräsi on tiellä, ikuisena harmin aiheena —."
Samassa Ingunn ilmestyi porstuan ovelle viitanhelma täynnä kukkia. Hän päästi koko kantamuksen maahan. Olav huomasi hänen kuulleen.
Hän ei voinut sanoa mitään. Häpeä, viha ja sekava tunne siitä, ettei hän pian ymmärtänyt enää tämän taivaallista, järkyttivät häntä. Hän nousi penkille ja alkoi taas ripustaa alasrevittyä vaatetta. Eirik oli paennut ovelle. Ingunn keräsi kukat maasta ja ripotti ne pitkin lattiaa. Olav ei uskaltanut kääntyä katsomaan häntä. Hän ei jaksanut puhua tälle nyt.
Eräänä aamuna, pari päivää myöhemmin, istui Ingunn Eirikin kanssa harjun laella Hestvikenin rakennusten takana. Hän oli käynyt alhaalla Saltvikenissä — sinne vei polku kukkulan yli; polkua saattoi hätätilassa ratsastaakin, mutta sitä ei juuri ajettu. Hestvikenin ja Saltvikenin väliä kuljettiin enimmäkseen vesitse.