Kerran kun he olivat isän metsämailla kokemassa pyydyksiä, johtui isä puhumaan omasta lapsuudestaan Frettasteinissä, kun hän ja Eirikin äiti olivat olleet nuoria. "Sinun isoisäsi", sanoi hän kertoessaan jotakin Steinfinnistä, hymyillen itsekin kertomalleen Eirikin nauraessa täyttä kurkkua. — "Kerran olin narrannut mukaani Hallvardin, sinun enosi — hän oli silloin aivan pieni, ymmärrätkö, mutta minä olin siitä huolimatta vienyt hänet rantaan, missä meillä oli vene, jota soudimme —." Silloin Eirik sanoi jotakin Bergin Torasta; hänet hän muisti. Olav vaikeni, vastasi hajamielisesti pojan jatkuviin kyselyihin — ja käski hänen viimein olla vaiti. Hänestä tuntui kuin kaikki taas olisi yhtäkkiä ollut harmaata.
Mutta heti kun Olav oli omien miestensä parissa joko laiturilla tai ylhäällä kartanolla ja Eirik hääri heidän joukossaan, tuli hän kärsimättömämmäksi poikaa kohtaan. Eirik oli sellainen, että mitä enemmän ihmisiä hän näki ympärillään, sitä villimmäksi ja vallattomammaksi ja tottelemattomammaksi hän tuli. Miehiä huvittivat pojan elkeet, mutta he huomasivat isännän paheksuvan sitä, että he nauroivat lapsen jutuille, ja heistä Olav oli liian lyhytnokkainen ja ankara ainoalle pojalleen.
Mutta varsinkin äidin ollessa läsnä Olav oikein tunsi ärtyvänsä sietämättömän vihaiseksi pojalle. Silloin hänen olisi monesti tehnyt mieli mukiloida tätä oikein perin pohjin, kitkeä hänestä kaikki hänen huonot tapansa.
Ja sitten Ingunn kiihotti hänet umpeaan närkästykseen muka kasvattaessaan poikaa — tämän oli oltava hiljaa ja ihmisiksi, sanoi hän ankarasti. Olav tiesi näet hyvin, että tuskin hän oli kääntänyt selkänsä heihin päin, kun tämä ryömi vaikka polvillaan ollakseen Eirikin mieliksi. Hän huomasi, miten syvästi vaimo epäili hänen mielenlaatuaan poikaa kohtaan; hän vaani ja väijyi salaa, kun Olav ryhtyi toimittamaan jotakin Eirikin kanssa. Olav tiesi, ettei hän ollut milloinkaan tehnyt tälle mitään pahaa — kuria hänen toki täytyi saada antaa silloin, kun poika sitä tarvitsi. Ingunn itse kiihotti hänen kärsimättömyyttään, mutta Olav oli tottunut elämänsä ajan hillitsemään itsensä, kun oli kysymys hänestä — ja lisäksi hän oli viime vuosina ollut sairas, onnen hylkäämä raukka, joten hänen täytyi olla kaksin verroin varovainen, ettei tekisi tälle sen pahempaa. Kun Ingunn siis koetteli liiaksi Olavin kärsivällisyyttä, sai Eirik enimmäkseen kokea sen.
Poika oli tullut miehen ja vaimon väliin ja hän oli ensimmäinen aihe, joka erotti heidän mielensä toisistaan toden teolla. Olavin oli täytynyt paeta maasta, leikkisiskonsa luota, heidän ollessaan nuoria — ja hän oli tavallaan ymmärtänytkin Ingunnin joutuneen harhateille juuri siksi, että hänen oli täytynyt jättää hänet yksin niin pitkäksi aikaa. Hänen niskoilleen oli tullut sälytetyksi liian raskas taakka, kun hänen oli täytynyt turvautua uudelleen vihastuneisiin sukulaisiinsa, jotka eivät pitäneet häntä muuna kuin tottelemattomana ja kunniattomana naisena. Nuori ja heikkorakenteinen ja arka hän oli — mutta hän ei ollut sitä maata, että hän olisi ollut uskoton miehelle, jonka pöytä- ja vuodetoveri hän oli — sen hän tiesi. Hän oli tuntenut Teitin olleen vain onnettoman sattuman tuoman — ja kun hän raivasi tieltään tuon viattoman veijarin, oli hän tehnyt sen enemmän siksi, että hänestä olisi ollut mahdottoman monimukaista päästä eroon onnettomuudesta niin kauan kuin tämä oli elossa ja saattoi hölpöttää totuutta joka paikassa, kuin siksi, että hän olisi tuntenut Teitin pettäneen hänet. Mutta tapon täytäntöön panokaan ei voinut helpottaa paljon hänen mielensä tuskaa. Hänen kostonjanoaan tuhoutuneen onnen takia ei tuo vaivainen ruumis tunturituvalla ollut voinut ravita suuresti.
Nyt Olav näki Ingunnin rakastavan lasta ja aavisti, miten usein tämä toivoi häntä tieltään, että hän saisi vapaasti tuhlata rakkauttaan Eirikille — kuten annetaan salaa apua lainsuojattomalle ystävälle talon isännän tietämättä.
Ja rinnan tuon katkeruuden ja rauhattomuuden kanssa heräsi Olavin mielessä ja veressä aivan kuin hänen nuoruutensa vaistojen haamu hän kaipasi Ingunnin omistamista sillä tavoin kuin hän oli omistanut tämän ennen maailmassa, kun he olivat nuoria ja terveitä, ja huolista ja jännityksestä huolimatta olivat löytäneet onnen toistensa syleilyssä. Täydelleen Olav ei ollut unohtanut tuota aikaa — muisto Ingunnin suloisesta hempeydestä oli lisännyt hänen säälinsä tuskalliseksi hellyydeksi — tuo kuihtunut olento, johon hän oli sidottu, oli sen viehkeän, hyödyttömän Ingunnin varjo, jota hän oli rakastanut kerran; ja hänen tahtonsa suojella häntä oli nyt yhtä kiihkeä ja kestävä kuin hänen tahtonsa silloin puolustaa oikeuttaan vaimoonsa.
Ja hänessä syttyi halu saada tuntea, että Ingunnkin muisti heidän nuoruutensa hurmion. Vuodesta vuoteen oli salattu haluttomuus nurkunut hänen sisällään, kun tämä oli pusertautunut häneen sairaana ja järjettömästi, ja vaatinut hyväilyjä, joista hän ymmärsi tuon kivuliaan vaimon pitävän säästyä. Nyt, kun Ingunn kaihtoi häntä, vetäytyi syrjään omine tunteineen, joihin hän ei katsonut toisella olevan osaa, tuntui Olavista, kuin hän olisi voinut murskata tämän käsivarsissaan saadakseen vastauksen kysymykseen: "Oletko unohtanut, että kerran olin sinun kallein ystäväsi —? Miksi pelkäät minua? Olenko milloinkaan tuottanut sinulle surua kaikkina näinä vuosina? Voinko minä sille mitään, että meillä on ollut niin vähän onnea yhteiselämässämme —?"
Ja sitten heräsi pelko — kun hän sattui koskettamaan mielensä kipeää kohtaa; tukehduttava vaiva muuttui tuskaksi, joka säihkyi ja säkenöi koko hänen olemuksessaan. Jos oli niin, että hän oli voinut, koko ajan — kääntää onnettomuudet toisaanne. Jospa hän olisi uskaltanut antautua ihmisten oikeamielisyydelle ja Jumalan armolle —.
Olav huomasi Ingunnin pelästyvän ja arastelevan nykyään hänen kiihkeyttään, johon tämä oli ollut viime aikoina tottumaton, ja hän hillitsi itsensä, vetäytyi kuoreensa, salaisen haavan tykyttäessä ja kirvellessä. Miksi hän pelkää minua —? Tietääkö hän —?