"'Minulle on tapahtunut suuri ihme. Kaipasin sinua niin syvästi, oma mieheni, matkatessasi kaukana muilla mailla, että kun sitten eräänä päivänä tässä talvella seisoin tuvan ovella, ja jääpuikot riippuivat katon räystäältä, ja minä taitoin yhden sellaisen ja aloin imeä sitä, kaivaten sinua samalla palavimmalla halulla — niin tulin raskaaksi; päätä nyt itse, etkö sinä ole sen isä. Olen antanut hänelle nimen Jøkul!' [Jääpuikko.]
"Kauppiaan täytyi tyytyä tähän; hän puhelee nyt lempeästi hellälle vaimolleen ja näyttää iloitsevan suuresti pojastaan Jøkulista. Hän tahtoo aina pojan lähelleen kotona ollessaan. Ja kun tämä on kahdentoista vanha, ottaa isä hänet eräälle retkelleen. Mutta eräänä päivänä, kun he ovat keskellä meren selkää ja Jøkul seisoo laivan laiteen luona, menee kauppias hänen taakseen, kun ei kukaan huomaa, ja työntää pojan mereen.
"Tultuaan kotiin vaimonsa luo hän kertoo kasvot murheen murtamina, ääni itkun särkemänä:
"'Meille on tapahtunut suuri onnettomuus, ja raskas suru on tullut osaksemme, rakkaani — Jøkulia ei ole olemassa enää. Katso, kun olimme tyvenessä meren selällä ja päivä oli helteinen ja aurinko paahtoi, niin Jøkul poikamme seisoi kannella avopäin. Me pyysimme häntä kauniisti panemaan päähänsä lakin, mutta hän ei tahtonut — ja niin hän suli auringonpaisteessa, eikä hänestä jäänyt jäljelle muuta kuin märkä läntti —!
"Ja siihen täytyi vaimon tyytyä."
Kuulijat nauroivat makeasti tarinalle. Kukaan ei huomannut, että Olav Auduninpoika istui katsoen alas, punan kulkiessa laineina hänen kasvoillaan. Kuolemakseen hän ei olisi tohtinut katsoa penkille, missä hänen vaimonsa istui muiden emäntien keskellä. Yhtäkkiä siellä tuli levotonta — ja Olav hyppäsi yli pöydän ja raivasi itselleen tien läpi kokoon kerääntyneen naisparven. Hän nosti syliinsä vaimonsa, joka oli vaipunut maahan tainnoksissa, ja kantoi hänet raittiiseen ilmaan.
Eirik ei tiennyt mitään sen parempaa kuin saada seurata isää merelle, kun Olav souti selälle vetämään uistinta, kuten hän joskus teki ajan kuluksi, taikka sitten metsälle. Jälkeenpäin hän sitten aina meni kertomaan silmät säihkyen ja niin innokkaasti, että sanat menivät sekaisin ja hän änkytti kaikesta, mitä he olivat nähneet ja mitä hän oli oppinut isältään: hän osasi jo soutaa ja kalastaa, tehdä solmuja ja hoitaa köysiä, kuten merimiehet tekevät — pian hän saisi seurata isää ja miehiä todellisille kalaretkille. Hän oli tullut niin taitavaksi uistimen heittäjäksi — isä sanoi, ettei hän tiennyt ketään niin taitavaa.
Ingunn istui kuunnellen pojan juttelua neuvottomana ja kiusaantuneena. Tuo pieni, viaton poikaparka rakasti Olavia enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä. Oli kuin ei Olavin tylyys olisi pystynyt Eirikiin; hän sai lyhyitä vastauksia kaikkeen, mitä kyseli, ja viimeksi hänen käskettiin pitää suunsa kiinni. Olav nuhteli poikaa kylmästi, kun tämä tuli vallattomaksi ja villiksi, ja käski tuikeasti hänen puhua totta, silloinkin, kun äiti ymmärsi hänen vain muistavan väärin. Mutta hän ei uskaltanut sanoa tätä miehelleen, puolustaa Eirikiä tai muistuttaa siitä, että Eirik oli vielä niin pieni —. Eikä hän uskaltanut sanoa miehelle, jota poika kutsui isäkseen, miten hellästi lapsi rakasti häntä. Hänen täytyi vain taivuttaa niskansa ja olla vaiti; ainoastaan ollessaan kahden poikansa kanssa hän uskalsi osoittaa tälle rakkauttaan.
Ingunn ei tiennyt Eirikin puhuvan totta ja Olavin huonon tuulen siitä syystä säikyttävän häntä vain vähäksi aikaa, voimatta vähentää hänen rakkauttaan isään. He tulivat paljon paremmin toimeen ollessaan kahden. Eirik oli silloin tottelevaisempi ja vähemmän levoton, ja vaikka hän oli innokas tekemään kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä, oli niissä sentään jotakin järkeä. Hän ahmi jokaisen isän sanan sekä silmillään että korvillaan, ja unohti siten koko lorunsa ja lörpöttelynsä. Ja tietämättään Olav lämpeni lapsen osoittamasta rakkaudesta; hän unohti aikaisemman, hetkittäisen vastenmielisyytensä ja iloitsi, kuten aina, kun joku oli osoittanut hänelle ystävyyttä, jota hänen oli niin vaikea pyytää itse. Ja näin hän taipui Eirikin puoleen tyynen hyväntahtoisesti, opetti pojalle aseitten ja työkalujen käyttöä aivan kuin leikillä toistaiseksi, hymyili Eirikin innokkaille kysymyksille ja puheli tälle, kuten kelpo isä pienelle pojalleen.
He pyysivät kalaa kalliokielekkeen alta Härän pohjoispuolella, ja Olav näytti pojalle ourua, missä vanhalla naarassaukolla oli pesänsä. Joka vuosi Olav otti sen poikaset — kaksi pesuetta vuodessa — ja koiraksen. Mutta heti kun koiras oli ammuttu, sai se uuden puolison, kertoi Olav; ja hän matki pojalle saukon piipitystä. Hän lupasi ottaa Eirikin mukaansa saukkoretkelle jonakin yönä, kun Eirik tuli isommaksi — aikaa isä ei voinut vielä määrätä.