Mutta nyt hän joka tapauksessa oli pian sopiva kasvatusäidiksi Cecilialle. Oli liian järjetöntä, että sairas äiti imetti tuota isoa, ahnasta lasta — vaikkei Ingunn ollut tähän asti tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että Cecilia vieroitettaisiin hänen rinnoiltaan.

Olav oli käyttänyt talossaan pitkienkin matkojen päästä kaikkia miehiä ja naisia, joilla oli tietoa sairauksista ja lääkitsemisestä, mutta kukaan näistä ei osannut sanoa, mikä emäntää vaivasi — ja useimmat luulivat sen olevan panentatautia. Olav tiesi Ingunnin olleen samalla tavoin sairaan viisi-, kuusitoista vuotta sitten, kun tämä oli ollut Miklebøssä, ja silloin oli Hillebjørg-rouva kivenkovaan väittänyt Kolbeinin antaneen loihtia häneen jotakin noituutta. Olav tuumi nyt, mahtoiko se sittenkin olla totta, ja ettei Ingunn olisi vieläkään päässyt kokonaan eroon tuon pahan vallasta.

Sitten hän tutustui erääseen saksalaiseen kauppiaaseen, Claus Wiephartiin Oslosta, jota kehuttiin mitä oppineimmaksi parantajaksi — hän oli ollut nuoruudessaan saraseenien vankina ja saanut näiltä viisautensa. Olav nouti hänet luokseen, ja tämä sanoi paikalla, mikä Ingunnia vaivasi.

Sairauden alkusyytä ei saksalainen tiennyt, mutta hän väitti sen johtuneen tähdistä: esimerkiksi, että mies ensimmäisen kerran oli pitänyt yhteyttä hänen kanssaan sellaisella hetkellä, jolloin taivaankappalten asema oli heille vihamielinen niiden tähtien mukaan, joiden merkeissä he olivat syntyneet. Se saattoi muuttua toiseksi jo yhdessä tunnissa — vähän ennen tai vähän myöhemmin olisivat enteet voineet olla suotuisat. — Yhtä kaikki se oli saattanut vaikuttaa häneen, heikompaan kumppaniin siten, että hänen ruumiinsa kiinteiden materioiden ja nesteiden harmonia oli horjahtanut niin, että kiinteät osat olivat hävinneet ja nesteet saaneet ylivallan; hän oli myös voinut olla altis tuolle disharmonialle jo syntymishetkellään, mutta juuri se se oli tärkein syy hänen heikkouteensa. Joka tapauksessa oli todettu, ettei hän ollut voinut synnyttää elinvoimaisia miespuolisia sikiöitä enemmän kuin ensimmäisen, koska miehen ruumis on luonnostaan kuivempi kuin naisen ja vaatii alusta alkaen enemmän kiinteitä materioita; tyttären hän sitä vastoin oli saanut elävänä maailmaan. Kuitenkin oli tämäkin lapsi kerännyt itseensä enemmän kiinteitä materioita kuin äidiltä oli riittänyt, ja tämä oli nyt, tahtoi Claus Wiephart sanoa, ikään kuin laho sisältä, luiden ja lihan ollessa liian pullollaan nesteitä — kuten mädännyt puu, joka kelluu vedessä, kunnes se on veden läpäisemä.

Ensimmäiseksi täytyi siis saada hänen ruumiinsa kuivatetuksi, määräsi saksalainen. Lasta ei saanut ottaa hänen rinnoiltaan, ja hänelle tuli antaa hiottavia ja vettä poistavia aineita; hän sai juoda hyvin vähän, mutta syödä sen sijaan poltettuja ja rusennettuja eläimenluita, terra sigillata, sekä kovaa leipää ja kuivaa ruokaa, jossa oli kuumentavia ryytejä.

Oppineen miehen puhe täytti Olavin mielen uudella toivolla. Se kuulosti niin viisaalta — ja saksalaisen käyttämät latinalaiset sanat Olav muisti nuoruudestaan. Prima causa, harmonia, materia ja umidus, disparo, dispono — hän muisti kuulleensa Asbjørn Allfeitin, Arnvidin ja luostarin veljien käyttäneen niitä, ja mikäli hän ymmärsi, osasi Claus ne hyvin. Ja olihan hän itsekin pannut merkille jo heidän kasvinaikanaan, että Ingunnin ruumis oli niin merkillisen heikko ja hötelö — niin että hänen oli täytynyt verrata sitä puolikypsään jyvään — hänessä oli varmasti ollut aina liian vähän kiinteitä materioita. Terra sigillata tekisi varmasti hyvää hänelle — se auttoi niin moneen asiaan, sen hän tiesi kokemuksesta.

Olihan hän saanut oppia tuntemaan neljä elementtiä, joista ihmisruumis on luotu, ja hän oli kuullut taivaankappalten aseman vaikuttavan ihmiskohtaloihin. Kotimaassa olevat oppineet eivät tienneet niin paljon siitä, ja Asbjørn Allfeit oli sanonut, ettei kristityn tarvitse udella, mitä tähtiin on kirjoitettu. Mutta saraseenit kuuluivat olevan kaikkien kansojen taitavimmat tähtienlukijat.

Olavin sydän keveni suuresti. Ehkä hän oli suotta hätäillyt luullessaan itse vetäneensä onnettomuudet heidän kummankin ylitse siksi, ettei ollut uskaltanut vapautua syntitaakastaan. Hän eli synnissä, niin se oli, siihen saakka kun hän ei tahtonut koettaa sovittaa tuota onnetonta tekoaan. Mutta täytyihän Jumalan tietää, ettei hän voinut; hän ei voinut panna alttiiksi vaimonsa ja lastensa onnea. Kaikessa muussa hän oli koettanut toimia kristityn miehen tavoin. Ja tiesihän Jumala paremmin kuin hän, miten syvästi hän kaipasi saada elää sovussa Hänen kanssaan, rakastaa Häntä kaikesta sydämestään, polvistua ja rukoilla, vaikeroimatta omaa tottelemattomuuttaan.

Uskalsikohan hän nyt uskoa kaikilla onnettomuuksilla olevan luonnollisen alkujuurensa? Cecilia oli merkkinä siitä, että Jumala oli antanut hänelle anteeksi — tai oli antava hänelle lykkäysaikaa kuolinhetkeen asti. Ja että Ingunnin ruumiin ja sielun heikkous oli tähtien määräämä.

Mutta Prima Causa — se oli yksi Jumalan nimityksistä. Hän tiesi sen.