Joka puolella välkkyi ja kimalsi; kesälaineet vierivät tunturia kohden, loiskuivat sitä vasten ja lorisivat takaisin rantakivien myötä — hyrskyn ääni oli vieno ja kohahteleva; mutta Härän alla nousi vesisuihku korkeammaksi — tuuli oli kääntymässä lounaaseen. Olav seurasi silmillään raskaassa lastissa olevaa alusta, joka liukui vuonoa ylös aika vauhtia. Hän vaipui ajatuksiinsa ja hänen mieleensä nousi vanhoja muistoja ajalta, jolloin hän oli ollut maanpakolaisena eikä ollut tiennyt vielä, mitä merkitsi toisten ihmisten taakkojen kantaminen. Yksin hän oli ollut, mies muiden miesten joukossa, joista ei yksikään ollut tullut hänelle niin läheiseksi, että hän olisi tuntenut sen aivan kuin nahassaan — tuo aika häämötti epätodellisen kaukaisena ja vieraana nyt, kun hänellä oli niin monta vuotta ollut koko Hestviken niskoillaan ja lisäksi sairas vaimo yhtä likellä itseään kuin oma lihansa. Hän oli kamppaillut eteenpäin rinnallaan tuo kykenemätön ja kituva vaimo, ja oli kuin hän olisi kamppaillut toinen käsi rujona riipuksissa. Eikä hän sittenkään tuntenut itseään onnettomaksi istuessaan tässä keskipäivän paahteessa — hän ei ajatellut menneisyyttä siten, että olisi kaivannut pois nykyisyydestä tai vaikeroinut oloja, joihin oli joutunut Ingunnin kanssa. Hän istui ja nautti levosta — tavallaan raskasmielisenä, mutta tuo raskasmielisyys johtui hänen rajattomasta rakkaudestaan Ingunniin; se oli ikään kuin liian suuri hänen yksin hallittavakseen.
Hän kääntyi nyt Ingunnin puoleen aikoen huomauttaa tälle jotakin aluksesta; mutta silloin hän huomasi tämän nukkuneen. Hän näytti aivan kuin kuolleelta.
Ihmetellen hän tunsi pitävänsä hänestä enemmän nyt kuin koskaan ennen — juuri siksi, että hän näki viimeisenkin kauneuden hiukkasen hävinneen tästä olemattomiin. Ei kukaan, joka ei ollut nähnyt häntä nuorena, olisi voinut uskoa tuon puolivanhan, kuihtuneen vaimon olleen kerran viehkeän. Hän oli ollut suloinen hennon, vaalean kukkasen tavoin — nyt pingottui iho kiiltävänä poskilla, ja nuo latteat, kuopalliset, pitkäleukaiset naisenkasvot olivat keltaiset, ruskeiden läiskien rumentamat. Hänen pitkä, laiha vartalonsa oli menettänyt aikaa sitten virpimäisen notkeutensa, hänen kapea povensa oli suora kuin lauta ja vyötäisen kohta oli muodottoman paksu. Hän muistutti mökin vaimoa, jolla on ollut monta lasta.
Mies istui katsoen häntä — uskaltamatta koskea häneen: vaimo tarvitsi kai unta. Hän otti vain hunnunpäät ja pisti ne hiljaa hänen alleen, ettei tuuli liehuttaisi niitä hänen kasvoilleen, ja kääri viitan helmat paremmin hänen ympärilleen — hän oli niin verettömän näköinen, että saattoi helposti vilustua.
Sekä Olav että muut talon ihmiset näkivät hänen käyvän päivä päivältä raskasliikkeisemmäksi, ja jo Juhannusmessun aikaan hän ei päässyt nousemaan paikaltaan ilman toisten apua eikä siirtämään jalkaa toisen ohi jonkun tukematta häntä. Mutta hänet puettiin vaatteisiin joka päivä. Se joutui nyt Torhildin tehtäväksi, sillä Liv, Ingunnin oma palvelusneito, ei kelvannut mihinkään näihin aikoihin.
Olav ei ollut voinut käsittää Ingunnin itsepintaista vastenmielisyyttä Torhild Bjørnintytärtä kohtaan. Torhild oli nainen, jollaista ei tavannut joka päivä — uskollinen, työteliäs ja vahva — ja vaikka Ingunn olisi ollut kuinka mahdoton apunaistaan kohtaan, oli tämä aina yhtä kärsivällinen ja huolehtiva sairasta emäntäänsä kohtaan.
Yhtä käsittämättömältä Olavista tuntui, että hän oli kiintynyt tuohon Liviin, joka oli tullut palvelukseen edellisenä vuonna. Ensiksikin tyttö oli rumin ihminen, mitä Olav oli eläessään nähnyt: ensi silmäyksellä häntä olisi voinut luulla miehenpuoleksi — hän oli lyhyt, vanttera ja hartiakas, jalat varsinkin olivat luonnottoman lyhyet ja vääräsääriset. Hänellä oli ohut, punainen, hapsottava tukka, punertavanharmaa ja pisamainen iho — kesakkoja oli alas rintaan asti, käsivarsissa ja käsissä — ja hänellä oli oudoimmat ja rumimmat kasvot, mitä ajatella saattaa: pienet sirrittävät siansilmät, teräväkärkinen nenä, eikä leukaa lainkaan — kasvojen alapuoli vajosi sisään ja liittyi hyllyvään lihaan hänen kaulallaan. Ei hän ollut edes hyväluontoinen, vaan laiska ja uppiniskainen Torhildia ja karjakkoa kohtaan sekä sanomattoman typerä. Mutta Ingunn oli ruvennut suosimaan tuota ihmistä. Kun tuli ilmi, että hänen oli käynyt hullusti syksyllä, sen jälkeen kun hän oli saanut luvan käydä tervehtimässä vanhempiaan Mikonpäivänä, rukoili tytön emäntä hartaasti, ettei Olav ajaisi häntä talosta. Olav ei ollut ajatellutkaan sellaista; hän tiesi tytön kodissa olevan suuren köyhyyden ja paljon lapsia, niin että oli toki parempi antaa hänen jäädä tänne. Mutta koska tämä oli hänen kartanossaan ja kovin nuori — viidentoistavuotias — oli hänen mielestään koetettava auttaa tyttöä, ja hän kysyi siis, kuka oli lapsen isä. Mutta siitä tämä ei tiennyt muuta kuin että se oli ollut muuan mies, jonka seurassa hän oli kulkenut kappaleen matkaa metsässä, mennessään kotiinsa Mikonpäivänä.
"No, tekikö hän sinulle pahaa?" kysyi Olav.
"Ei mitenkään", — Livin kasvot alkoivat loistaa. Mies oli ollut niin hyvä ja leikkisä. Hän oli sanonut nimekseen Jon.
"Se on jokaisen miehen nimi, jolla ei ole mitään muuta."