Olav makasi tässä Ingunnin oven edessä ja hänestä tuntui luonnolliselta kuin uni, että hänen oli maattava siinä kuunnellen toisten valvovan Ingunnin unta. Ingunn nukkui rauhallisesti; hän oli synnyttänyt lapsen, ja nyt hän sai levätä, tulla terveeksi ja nuoreksi ja iloiseksi taas. Hänen talossaan oli syntynyt lapsi, esikoinen. — Kaikki, mikä oli ollut tätä ennen, oli ollut kuin yhtä ainoata luonnotonta sairautta — kauheata hävitystä, jonka uhriksi tuo onneton vaimo oli joutunut. Pienet elottomat oliot, joita naiset olivat kantaneet hänen nähtäväkseen, vaikkei hän olisi tahtonut, olivat täyttäneet hänet äärettömällä vastenmielisyydellä — ja tuo pieni epäsikiö, joka oli elänyt lyhyttä, kärsivää elämäänsä, kunnes Jumala oli armossaan ottanut sen pois — häntä ei Olav ollut sydämessään tuntenut lapsekseen — hänen ja Ingunnin elämän hedelmäksi.

Hän ei ollut milloinkaan tiennyt, miltä tuntui tulla isäksi — olla isä, ennen kuin nyt, kun hänellä oli tytär, tuollainen pieni, pikkarainen kalleus — Cecilia.

XIII

Cecilia Olavintytär kasvoi ja varttui aivan silmin nähden, sanoivat naapurivaimot. Mistä se oikein lihoi sitä ei ymmärtänyt kukaan, sillä äiti tahtoi itse imettää sitä, eikä hänen rinnoistaan lähtenyt varmaankaan monta tippaa. Mutta se kasvoi kuukaudessa enemmän kuin muut lapset kolmessa, kehuivat Signe ja Una. Väliin he kaasivat sen suuhun pari lusikallista kermaa tai antoivat sen imeä räsyyn pantua hirvenydintä.

Hestvikenissä kävijät tahtoivat nähdä tuota lasta, josta oli alettu puhua laaksossa — se kuului olevan harvinaisen kaunis. Ja he näyttivät tahtovan ilmaista, että he soivat Olaville ja hänen vaimolleen tämän onnen. Tosin ei kukaan pitänyt erikoisesti Hestvikenin väestä; Olav oli niin merkillisen tylyluontoinen — ihmisillä oli aika vaiva saada tuosta pökkelöstä irti mitään — mutta se oli kai hänen luontonsa, sillä teossa hän oli aina osoittautunut oikeamieliseksi ja hurskaaksi mieheksi, eikä hän kitsastellut auttaa toisia. Vaimo oli kehno ja heikkoälyinen, mutta eihän tuo raukka tainnut tahtoa pahaa kenellekään. Oli siis hauskaa, että he vihdoinkin olivat saaneet lapsen, joka näytti jaksavan elää.

Mutta Ingunn jäi makaamaan voimattomana pitkiksi ajoiksi — hän oli varmaan saanut vian selkäänsä, eivätkä hänen jalkansa kantaneet häntä, kun hän vihdoin pääsi vuoteesta.

Eräänä sunnuntaina Olav oli palaamassa kirkosta. Oli kaunis ilma — kesä oli tullut juuri tänä päivänä. Tuulessa välkkyivät lehdet ja vihannat niityt, ja jokainen tuulahdus oli kuin kasvavan ruohon, lehteen puhjenneiden puiden ja hedelmällisen mullan lämmin, terve henkäys, jossa vielä tuntui kevään tuoksu. Tultuaan tupaan ja nähtyään Ingunnin pitkällään penkillä hänestä tuntui pahalta — sitten hän sanoi, että koska hän nyt oli rikkonut paaston, saattoi Ingunn lähteä hänen mukanaan ulos katsomaan rantapeltoa; vilja oli siellä noussut tänäkin vuonna tiheälle, hyvälle oraalle.

Tämä pelto oli lähinnä vuonoa kallioiden alla. Olav helli sitä erityisesti ja valitsi aina raskaimmat ja parhaat jyvät sinne kylvettäviksi. Hän antoi kantaa sinne kalanpäitä ja muuta jätettä laiturilta, ja silloin se ei kärsinyt kuumuudesta niin paljon kuin muuten — multa ei näet ollut syvää — ja vilja kypsyi siinä aikaisemmin kuin missään muualla.

Olavin täytyi kantaa Ingunn kynnyksen yli, ja laskettuaan hänet maahan tuvan ulkopuolella hän näki tämän kulkevan niin vaivaisesti, kuin ei hän olisi jaksanut nostaa ollenkaan jalkojaan — hän lykki niitä mäkeä ylös lyhyin, epävarmoin nykäyksin, ja kun kohdalle sattui pieninkin epätasaisuus, oli hän suistua suulleen. Olav tuki häntä vyötäisiltä, ja Ingunn nojasi häneen raskaasti, käsi miehensä olalla; joka kolmannella tai neljännellä askelella hänen täytyi pysähtyä lepäämään, ja Olav huomasi hänen hikoilevan ankarasti ja vapisevan väsymyksestä.

Heidän päästyään vuoren reunalle Olav levitti turkisvuorisen talvivaippansa, jonka hän oli ottanut mukaan, kuoppaan kivien keskelle. Siinä Ingunn voi maata suojassa ja katsella tuulen leikkiä, sen aivan kuin silittäessä nuoren laihon latvoja, niin että ne aaltoilivat vaaleina raitoina koko penkeren pituudelta.