Olav ei malttanut antaa lasta pois — se oli lahja, lahja. Hänen mielensä suli kokonaan — hän ei ollut elämässään ollut näin suunnattoman kiitollinen. Hän painoi kasvonsa kapalolapsen rinnalle — sen kasvot olivat niin hennot ja punervat, ettei hän uskaltanut lähestyä niitä.
Una hyppäsi lattialle, käänsi lapsivuoteessa olijan selälleen ja järjesti palmikot rintaa pitkin. Sitten Olavilta otettiin lapsi, ja hän istuutui sängyn laidalle vaimonsa viereen. Hän piti tämän kättä omassaan tuokion ajan ja kohotti hiukan toista palmikkoa; kumpikaan ei virkkanut mitään.
Sitten joku toi ruokaa ja juomaa hänelle, ja sen jälkeen hänen käskettiin mennä kamariin nukkumaan — Ingunnin täytyi päästä uneen. Silloin tämä kutsui häntä hiljaa:
"Olav", kuiskasi hän, "tahtoisin pyytää sinulta jotakin, mieheni" — näin hän ei ollut nimittänyt Olavia koskaan — "lupaatko, mitä minä pyydän?"
"Lupaan kaikki, mitä tahdot." Hän hymyili aivan kuin tuskassa, niin onnellinen hän oli.
"Lupaa, ettei häntä kasteta äitini kaimaksi. Tahtoisin, että hänen nimekseen tulisi Cecilia."
Olav nyökkäsi.
* * * * *
Hän makasi valveilla — pimeässä — Eirik nukkui kuin kivi seinän puolella. Oviaukosta hän näki lieden hohteen häilyvän seinällä, nousevan ja laskevan. Ja vihitty kynttilä, jota poltettiin äidin ja lapsen vieressä, levitti heikkoa, kultaista, lempeää valoa.
Valvovat naiset kuiskivat ja hääräilivät, liikuttelivat vesiastiaa ja helisyttivät padan pantaa. Kerran hyrähti vastasyntynyt itkuun — ja tuo itku tuntui Olavin sydämessä; hän kuunteli sitä, ja hänen mielensä lämpeni ja ilostui. Naiset alkoivat hääriä tuvassa; kätkyt pantiin liikkeeseen, ja Signe lauloi hiljaa hyräillen.