Ilma oli pilvinen ja usvainen, ja maa huokui märkyyttä — ilta oli kumman huuruinen ja sakea, metsä ja pellot erottuivat tummina lumipöperön keskeltä. Vuono laski kumean äänensä kuuluville hitaasti lainehtien, aivan kuin raukean suonen lyönnit, mutta Kverndalenin joki kuohui vesirikkaana. Metsästä kuului huokauksia, ja lumet putoilivat oksilta, ja vesi lirisi ja lorisi ja murmatteli joka puolella hämärässä — ja pelloilta ja mereltä uhoava kylmyys oli kuin kevään ja touon ajan ensimmäistä aavistusta.
Ylhäällä mäellä, riihen luona, tuli häntä vastaan tumma olento — huppuviittaan verhoutunut nainen.
"Tervetuloa kotiin, Olav." Tulija oli Signe Arnentytär; hän riensi
Olavia vastaan tämän ehdittyä lähemmäs.
"Nyt Ingunn on kestänyt vaivansa tällä kertaa — ja hän voi paljon paremmin kuin luulimmekaan." Olav pysähdytti hevosensa, ja Signe taputti sen turpaa hyväillen; "— ja lapsi on suuri ja kaunis — kukaan meistä ei ole nähnyt niin suurta ja kaunista vastasyntynyttä. Mutta sinun täytyy tyytyä siihen, ettei se ole poika!"
Olav kiitti häntä hyvästä uutisesta ja tunsi, että jos hän olisi ollut samanlainen kuin nuoruudessaan, olisi hän kai hypännyt alas hevosen selästä ja sulkenut sukulaisen syliinsä sekä suudellut häntä. Hän oli keventynyt ja oli iloinen, mutta ei tuntenut sitä vielä oikein. Niinpä hän siis kiitti Signeä uudestaan siitä, että hän ollut nytkin Ingunnin apuna.
Synnytys oli tullut niin äkkiä, sanoi Signe, etteivät he olleet ehtineet viedä häntä edes naisten tupaan. Olavin täytyi tyytyä makaamaan kamarissa Ingunnin ja toisten ollessa tuvassa.
Mutta heti nähtyään Ingunnin hän huomasi, että tämä oli lumivalkea kasvoiltaan ja makasi syrjällään toinen kellanruskea letti posken alla. Una oli polvillaan hänen takanaan sängyssä ja palmikoi toista paksua hiusköyttä. Ennen, kun Olav oli nähnyt hänet tässä tilassa, oli hän ollut ruma, pöhöttynyt ja täplikäs kasvoiltaan, mutta nyt hän oli aivan erilainen kuin tavallisesti, ihmeellisen kaunis; oli aivan kuin ylimaallinen valo olisi laskeutunut noille kalpeille, kärsineille kasvoille. Hänen suuret, sinimustat silmänsä välkkyivät kuin tähdet, jotka kuvastuvat lähteessä. Ja Olavista tuntui, että tässä oli tapahtunut ihme.
Signe tuli kantaen pientä myttyä — valkoisia kapaloita oli kääritty ristiin rastiin lehdenvihreän villavaipan ympäri. Hän laski lapsen Olavin käsivarsille sanoen: "Eikö ole suloinen tyttö, Olav?"
Ja jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi kokenut uskomattomia — siinä oli häntä vastassa käsittämättömän pienet lapsenkasvot, mutta ne olivat aivan täysimuotoiset ja mitä kauneimmat! Vastasyntynyt, ja tämän näköinen! Sen silmät olivat auki, ne olivat pohjattoman tummat — ja iho sillä oli valkoinen ja punainen kuin metsäruusun kukka ja sillä oli ihmisen nenä ja suu; mutta kaikki oli niin pientä, ettei sitä tahtonut voida ymmärtää.
Signe työnsi päähineen taapäin, että isä näkisi, miten kaunis tukkakin sillä oli. Olav pisti kätensä tuon pehmeän, pyöreän takaraivon alle; se ei ollut omenaa isompi hänen kämmenessään, mutta niin pehmeä ja suloinen.