Olav kiinnitti kannukset jalkaansa, otti miekkansa ja heitti ylleen paksusta, vanutetusta sarasta valmistetun sadevaippansa. Hän oli jo ovella, kun hän kääntyi takaisin ja tuli Ingunnin sängyn viereen.
Ingunn tajusi hänen muuttuneen vieraaksi, toisenlaiseksi kuin mitä hän oli nähnyt häntä pitkiin, pitkiin aikoihin — hänen kasvonsa olivat kuin kivestä, huulet kalpeat ja silmät verhotut, näkemättömät. Ja hän puhui kuin unessa:
"Lupaa minulle jotakin. Jos niin kävisi, kuten — kuten sanoit — että tällä kertaa olisi kysymyksessä henkesi, — lupaa, että tulet takaisin luokseni."
Nyt hän katsoi Ingunniin, kumartui hänen ylitseen:
"Sinun täytyy luvata, Ingunn — että jos kuolleiden on sallittu palata elävien luo, — niin tulet luokseni!"
"Minä lupaan sen."
Mies kumartui nyt nopeasti alas ja kosketti otsallaan Ingunnin povea.
"Sinä olet ollut minun ainoa ystäväni", kuiskasi hän nopeasti ja arasti.
* * * * *
Olav tuli ratsastaen kotiin illalla — niin märkänä ja kohmeisena, että hänen jalkansa olivat aivan kuin puutuneet jalustamissa. Hevonen hölkkäsi väsyneesti, räiskyttäen lumisohjoa hänen päälleen joka askeleella.