Ingunn tarttui häneen lujemmin.
"En ole koskaan uskonut sinun tehneen sitä."
Mies tunsi itsensä kumman järkyttyneeksi — kuin hän äkkiä olisi tullut valoon ja erottanut asiat selvästi. — Ingunn oli tiennyt sen koko ajan. Mutta mitä se merkitsi — oliko hän ymmärtänyt, mikä häntä painoi — vai oliko hän pelännyt Olavin verisiä käsiä —.
Ingunn käänsi kasvonsa häntä kohti, tarttui hänen niskaansa ja veti hänen päänsä alas luokseen. Hän suuteli Olavia suulle imien ja hurjasti.
"Minä tiesin sen. Minä tiesin sen. — Mutta sittenkin pelkäsin aika ajoin — kun minun kävi kaikista pahimmin ja olin eniten allapäin — silloin en voinut olla ajattelematta kauhulla, että mitähän, jos hän oli elossa ja tulisi kostamaan minulle. Mutta uskoin sinun tehneen sen, niin että saatoin olla huoleti!"
Olav muuttui niin kummalliseksi — aivan kuin kohmettuneeksi. Sitäkö
Ingunn oli ajatellut — niinpä kai. Hän ei kai ymmärtänyt parempaa.
Olav suuteli häntä kerran lempeästi ja ohimennen. Sitten hän naurahti
hämillään:
"Sinun täytyy päästää minut nyt, Ingunn — kohta katkaiset minun kylkiluuni sängynlaitaa vasten."
Hän nousi seisaalleen, taputti vielä kerran Ingunnin poskea ja astui tuvan poikki arkulleen, alkaen penkoa vaatteita. Sitten hän kysyi jälleen:
"Oletko varma ajastasi, Ingunn — etkö halua mieluummin, että jään kotiin tänään?"
"En, en, Olav, en tahdo sitoa sinua."