Kyyneleet alkoivat virrata Ingunnin poskia pitkin, mutta hän itki hiljaa, äänen muuttuessa vain hiukan verhotummaksi ja särähtelevämmäksi.
"Se ei tuntunut minusta pahalta silloin, kun näin sen — silloin se ei ollut paha. Minä näin sinun menevän polkua metsään; olit iloisen näköinen ja olit ikään kuin nuoremman näköinen kuin mitä olet nyt, ja sinä laulelit astellessasi. Sitten näin sinut täällä Hestvikenissäkin, ulkona pihamaalla, ja olit taas yhtä iloisen ja terveen näköinen. Näin tuon kaiken, mutta itse en ikään kuin ollut täällä, vaan tiesin olevani kuollut. — Lapsia en nähnyt täällä — en yhtään."
"Ingunn, Ingunn, ei sinun pidä ajatella semmoisia." Olav painui polvilleen, niin että sai pujotetuksi kätensä vaimonsa kaulan ympäri. "Eipä minulle jäisi suurta iloa tässä talossa, jos menettäisin sinut, oma Ingunnini."
"Ei minusta ole milloinkaan ollut sinulle iloa."
"Sinähän olet ainoa ystäväni." Olav suuteli häntä ja kumartui syvempään vaimonsa yli, niin että tämän kasvot peittyivät kokonaan hänen rintaansa vasten.
"Jos nyt on niin, kuten Signe ja Una sanovat", kuiskasi hän vitkaan, "että sinä tällä kertaa saat tytön — tätä ennenhän ne ovat olleet poikia — pienen tytön, niin ehkä Jumala antaa meidän pitää sen."
Sairas huokasi: "Olen niin väsynyt —."
"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Ingunn — että minä olen ehkä antanut
Eirikille enemmän kuin — tapporahat hänen isästään?"
Kun hän ei saanut vastausta, kysyi hän, voimatta pysyttää ääntään aivan tyynenä:
"Etkö ole milloinkaan ihmetellyt, minne — tuo Teit katosi?"