Olav tuli takaisin vaimonsa luo vedettyään päälleen punaisen villapaitansa, pitkät, mustat nahkaiset säärykset ja aivinahousut.
"Sitten minun kai pitää ottaa sininen mekkokin — koska tahdot, että minun on oltava niin komea?" sanoi hän hymyillen.
"Olav —?" Tämän kumartuessa Ingunnin puoleen kietaisi vaimo äkkiä laihat käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen poskeaan vasten. Olav tunsi hänen vapisevan.
"Mitä nyt?" kuiskasi hän. Toinen vain puristautui häneen vastaamatta mitään.
"Joko tulee aika?" Hän irrotti Ingunnin kädet niskastaan; oli niin hankalaa olla kaksinkerroin. "Tahdotko, että jään kotiin tänään? Voin itse ratsastaa Rynjuliin hakemaan Unaa tänne — ja pyytää samalla Torgrimia hoitamaan asiaani Vidanesissa."
"Ei, ei." Toinen puristi hänen kättään lujasti omassaan. "Ei — en luule tilani muuttuvan ennen kuin kevätpäiväntasauksen jälkeen. — Mutta jää minun luokseni hetkiseksi" — sanat tulivat kuin hiljaisena valitushuutona. "Istu tässä vähän aikaa, jos joudat."
"Tietysti minä joudan." Olav piteli hänen kättään ja silitti hänen käsivarttaan. "Mikä sinun on, Ingunn? Pelkäätkö niin —?" kysyi hän hiljaa.
"En. Taikka pelkään. Vaikka en tiedä, pelkäänkö niin kovin, mutta
—." Olav sysäsi portaan tieltään, istuutui sängynlaidalle ja taputti
Ingunnin kuoppaista poskea kerran toisensa jälkeen.
"Näin unta", sanoi tämä hiljaa. "Juuri ennen kuin tulit sisään."
"Oliko se paha uni?"