Olav tuli sisään. Hän istahti penkille, veti saappaat jalastaan, heitti yltään työnutun ynnä paidan ja aukaisi vaatearkkunsa, alkaen etsiä vaatteita.
"Nukutko sinä, Ingunn?" kysyi hän selin tähän. "Miten on laitasi", lisäsi hän, kun Ingunn vastasi kuiskaten, ettei hän nukkunut.
"Siinähän se menee. Lähdetkö sinä jonnekin?"
Olav vastasi lähtevänsä, sillä Vidanesin käräjät olivat tänään. Hän tuli sängyn luo vyötäisiin asti alastomana ja asetti toisen jalkansa sängyn porraspuulle. "Pitääköhän minun vaihtaa sääryksiä —?"
Ingunn käänsi vaistomaisesti syrjään päänsä:
"Eiköhän — ne haisevat niin pahalta."
"Tuskin muidenkaan sinne tulijoiden säärykset haisevat sen paremmilta — me olemme olleet merellä ampumassa yöt päivät viime aikoina joka mies."
"Mutta kun joudut tapaamaan vierasseutulaisia —", tuumi Ingunn.
"Miten tahdot." Olav veti päältään housut ja säärykset ja seisoi siinä alastomana, venytteli vähän ja haukotteli.
Hänen virheettömän, kauniin ruumiinsa näkeminen teki pahaa Ingunnille. Hänestä tuntui niin toivottomalta, että hän itse oli kulunut ja surkean näköinen. Siitä oli niin iankaikkisen pitkä aika, kun hän itse oli ollut nuori ja suloinen ja he olivat olleet komea pariskunta — ja nyt oli Olav vielä nuori mies, terve ja kaunis. Hän oli kyllä tullut kyhmyisemmäksi jänteiltään, etenkin olkapäitten takaa, lapaluitten kohdalta ja käsivarsistaan, mutta lihakset jännittyivät kauniisti ja vaivattomasti heleän ihon alla, kun hän oikoi itseään, kohotti hiukan käsivarsiaan ja antoi niiden taas vaipua. Hänen pintansa oli yhä vielä maidonvalkea.