Olav sai odottaa kauan. Taivas alkoi jo kellertää idässä metsän takana, kun hän näki eläinten tulevan esiin vesakosta. Neljä tummaa täplää liikkui ruskeanharmaata kenttää vasten. Ne pysähtyivät välillä, nuuskivat ja vainusivat — ja nyt Olav erotti joukosta yhden koirashirven, kaksi naarasta ja vasikan.
Jännitys ja ilo juoksivat lämpöisenä virtana hänen kohmettuneen ruumiinsa läpi, kun hän kohosi toiselle polvelleen, asetti jousen asentoon ja nuolen paikalleen. Sitten hän pidätti henkeä. Koirashirvi astui esiin uljaana ja komeana — nyt se näkyi kinosta vasten. Se nousi vanhan pientareen laidalle ja jäi seisomaan siihen sorkat yhdessä; kaula ja sarvekas pää erottuivat selvästi keltaisessa aamuvalossa. Olav veti äänettömästi henkeä ilosta — tuota äijää hän ei ollut tavannut ennen: sillä oli mahtava ruho, voimakas niska ja komea viisi- tai kuusitoistahaarainen sarvikko. Väijyen se käänteli päätään joka suunnalle. Tähystysväli oli pitkänlainen, mutta eläin seisoi niin sopivassa ampuma-asennossa: Olav tähtäsi ja hänen sydämensä sykki riemusta. Hän ehti tajuta vielä pojan olevan heräämäisillään.
Eirik kavahti pystyyn huudahtaen — hänkin oli nähnyt nuo ihanat sarvet taivasta vasten. Olav ampui nuolen pakenevan eläimen jälkeen, osui sivuittain lapaan ja näki eläimen ponnahtavan korkealle ilmaan — sitten se juoksi eteenpäin pitkin harppauksin ja hävisi toiset eläimet perässään metsään.
Eirik sai pari opettavaa nyrkin iskua korvilleen — ja hän otti ne vastaan pari kertaa haukkoen, mutta ei huutanut; sen verran älyä hänellä oli, että ymmärsi hävetä tekoaan ja olla valittamatta; sitä paitsi paksu nahkalakki luultavasti laimensi iskuja.
"Älä nyt anna äitisi tietää tätä", sanoi Olav astuessaan takaisin taloja kohti. "Hänen ei tarvitse tietää, että sinä käyttäydyt kuin ymmärtämätön penikka, vaikka olet noin iso."
Päivemmällä Olav lähti seuraamaan haavoittuneen eläimen jättämiä verijälkiä koiran kera, kaatoi eläimen ja tappoi sen tunturin rinteellä laakson toisessa päässä. Ja kun saalis oli tuotu kotiin illalla, kulki Eirik ympäri kerskuen, että hän oli ilmoittanut isälle, koska tuo iso koirashirvi oli tullut ampumamatkan päähän. Olav ei viitsinyt sanoa sanaakaan pojalle — hän pelkäsi muuten suuttuvansa liiaksi.
* * * * *
Vuonohylje alkoi nyt nousta parvissa sisämaahan talven kallistuessa kevääseen, ja laakson miehet veivät veneensä jään reunaan ja lähtivät hylkeenpyynnille etelään. Olav päästi Eirikin mukaan, mutta katui sitä heti; poika tuli aivan kuin villiksi joukkoteurastuksesta ja elämästä, joka vallitsi hylkeenpyytäjien keskuudessa. Oli aivan mahdoton ymmärtää, miten tuolla pojalla ei ollut enemmän käsitystä siitä, miten oli oltava ihmisten parissa. Mutta kotiin tultua tällä taas riitti kertomista loppumattomiin. Olavin ei ollut helppo kuunnella hänen puhettaan malttia menettämättä.
Pyhä Yrjö toi ilmanmuutoksen, etelätuulen ja sadetta — ja se oli hyvän vuoden merkki niin maalla kuin merellä.
Ingunn makasi yksin tuvassa seuraavana päivänä puoleen päivään. Sisällä oli melkein pimeä, sillä räppänä oli suljettu kalvolla ja luukku vedetty puoleksi eteen; ulkona satoi.