* * * * *

Mutta kun miehet tulivat sisään ruoka-aikoina, Olav ja Eirik yhdessä, ilmestyi sairaan suuriin, raukeisiin silmiin heti syvä, levoton jännitys. Olav huomasi, miten valppaasti tämä vartioi hänen jokaista elettään, jokaista sanaansa, kun hän oli yhdessä pojan kanssa. Ja hän piti silmällä itseään eikä ilmaissut pienimmälläkään tavalla suuttumustaan tai kärsimättömyyttään Eirikiä kohtaan.

Poika olikin aika lailla vaivaksi; Olav piti hänestä vähänpuoleisesti nyt, kun tämä oli tullut niin isoksi, että hänen oikea luonteensa alkoi ilmetä. Aina hän telmi, kerskui ja lörpötteli — laverteli kuin akkaväki; ei edes miesten istuessa ruoalla työstä väsyneinä hän malttanut pitää suutaan kiinni. Heillä oli tuo Arnketil eli Anki, joksi häntä kutsuttiin. Olav oli pitänyt häntä leivässään seitsemän vuotta, ja nuorukainen oli nyt jo lähellä kahtakymmentä, mutta oli vähälahjainen, jopa miltei puolihöperö, vaikka olikin taitava monessa työssä. Hän oli aina ollut Eirikin paras ystävä. He riitelivät — puoleksi leikillä — kunnes tulivat meluaviksi, ja Eirik kurkkasi penkillään istuvan Ankin kimppuun, töykki ja kiskoi tätä, kunnes sai pojan mukaansa leikkiin: he tuuppivat toisiaan sinne tänne, kierivät lattialla nauraen ja huutaen ja mekastaen, ajattelematta ollenkaan, että sisällä istuvat miehet tarvitsivat lepoa. Hän oli myös kerrassaan tottelematon — sillä opettipa isä hänelle mitä tahansa, tai kielsipä häntä vaikka kuinka — hän unohti sen paikalla.

Ja Olavia harmitti se, ettei Eirik osoittanut äitiään kohtaan suurempaa rakkautta. Hän tunsi itse, että tuossa oli jotakin luonnotonta: ennen hän oli tuntenut umpeaa katkeruutta tietäessään äidin ja pojan kietoutuvan toisiinsa hänen selkänsä takana, mutta nyt häntä suututti, kun poika juoksenteli ulkona miesten joukossa kaiket päivät, eikä milloinkaan käynyt sisällä katsomassa sairasta äitiään. — Olav oli itse opettanut pojan rukoilemaan joku vuosi sitten — kun hän näki, ettei Ingunn huomannut ajan olevan käsissä. Poika lateli rukoukset isän seisoessa vieressä — ja jo viimeistä Avea lukiessaan, päästyään In nomine'hen asti, hän kipusi sänkyyn ristinmerkin huitaisten ja sukelsi päistikkaa taljan alle pohjoiseen sänkyyn, missä hän tällä kertaa nukkui isän kanssa. Samassa hän oli unessa, ja kun Olav oli saanut voidelluksi Ingunnin jalat ja meni makaamaan, oli Eirik kuin kerä keskellä sänkyä, ja Olavin täytyi vetää hänet suoraksi ja työntää hänet seinän viereen, saadakseen tilaa itselleen.

* * * * *

Toisinaan Olav tunsi aivan kuin kipeän piston Eirikin tullessa lörpöttelynhaluisena hänen luokseen kehuen pieniä, taitamattomia yrityksiään, joilla hän oli muka koettanut auttaa miehiä. Kunpa tuo poika olisi sellainen, että minä voisin pitää hänestä, hän ajatteli. Tyhmänä ja viattomana Eirik ei näkynyt käsittävän, ettei isä ollut yhtä ihastunut hänen seuraansa kuin hän oli isään. Mutta Olav oli tehnyt päätöksensä: hän oli ottanut omakseen tuon pojan ja nostanut tasalleen pannakseen tämän istumaan isännän paikalle itsensä jälkeen Hestvikenissä — vaikka Luoja tiesi, ettei Eirik ollut sopiva suurtilalliseksi ja suurten yritysten johtomieheksi: hän näytti olevan hölläsuinen lavertelija, valheellinen, kerskaileva ja pelkurimainen nulikka, jolla ei ollut käyttäytymisen tajuakaan. Mutta Olavin oli tehtävä voitavansa opettaakseen Eirikille hyviä tapoja ynnä kitkeäkseen hänestä huonot tavat — joskin hänen nyt oli jätettävä kuritus siksi, kun Ingunn vahvistuisi — että poika oppisi esiintymään kuten Eirik Olavinpojan, Hestvikenin isännän, sopi.

Joku vuosi sitten oli seudulle kulkeutunut hirvilaumoja länsipuolelle Foldenin, ja Olavin maallakin oli niitä aika runsaasti — ne liikkuivat Kverndalenin seuduilla, Härän selänteellä ja Olavin tammimetsässä laakson puoleisella rinteellä lähellä kirkonkylää. Edellisenä kesänä oli Hestvikenissä saatu niin runsaasti rehua, että osa siitä oli jäänyt ulos heinäsuoville ja saatoille lehtikerppujen kera. Nyt kevättalvella tulivat hirvet talon läheisyyteen asti syömään ulkona olevia rehuja. Pihalla olevan hirsikasan takaa Olav ampui eräänä aamuna kauniin, nuoren hirvikoiraksen, jolla oli yhdeksänhaaraiset sarvet. Eirik innostui nyt niin, että pyrki väkisin mukaan — hänkin tahtoi kaataa hirven.

Olav hymyili hiukan pojan puheille. Lähipäivinä tuuli mereltä päin, ja hän käski Ankin asettua ulos aamulla, niin että eläimet vainuaisivat ihmisen lähellä olon ja pysyisivät poissa heinien luota, ja Eirik sai tulla mukaan. Poika makasi maassa palellen — kaari ja keihäs kädessään — mutta sisään tullessaan hän kertoi nähneensä ja kuulleensa hirvien liikettä.

Eräänä yönä Olav sitten heräsi ja nousi ulko-ovelle katsomaan, mikä aika oli. Oli kaksi tuntia auringonnousuun, räiskyvä pakkanen ja aivan tyyni — ilmassa tuntui vain pieni viima Kverndalenista käsin. Koitteen aikaan hirvet tulisivat varmaan perimään kymmenyksiään oljista. Olav pukeutui pimeässä, mutta etsiessään sopivia nuolia hänen täytyi sytyttää päre. Silloin Eirik heräsi — ja asia päättyi siihen, että isän täytyi päästää hänet mukaan, vaikka ilman aseita.

Tuskin he olivat ehtineet hiipiä piilopaikkaan hirsien taa, kun Olavilla oli täysi työ saada poika pysymään ääneti. Tämä unohti kiellot vähän väliä ja tahtoi kuiskailla. Sitten hän nukkui. Hän oli saanut päälleen isän raskaan nahkaturkin; Olav kietoi sen hyvin pojan ympäri, ettei hän paleltuisi — oli ankara pakkanen juuri ennen auringonnousua — ja hän oli iloinen, ettei Eirik nyt pilaisi asiaa.