"Tiedän sen — ei tämä ole siksi. Mutta minun tekee mieleni antaa jotakin teidän kirkollenne — minulla on ollut monta hyvää hetkeä vanhassa Olavinkirkossa."
Sitten he sanoivat toisilleen hyvästit ja ratsastivat kukin suunnalleen.
* * * * *
Olav ei mennyt Osloon. Arnvid puhui siitä veli Vegardille — sanoi, ettei tämä kai uskaltanut lähteä, kun Ingunn ei kyennyt tulemaan mukaan. Tämä oli surrut kovin, kun ei saanut nähdä nuoruutensa oppi-isää tämän ollessa niin lähimailla. Arnvid ehdotti, että munkki lainaisi reen ja kävisi Hestvikenissä. Veli Vegardia olisi haluttanut lähteä, mutta hän oli ollut huonovointinen ja raihnas koko Oslossa oloajan. Pietarinmessun aikoihin tuli kovat pakkaset. Heti sen jälkeen sairastui tuo vanhus äkkiä keuhkotulehdukseen ja kuoli kolmantena yönä. Sen jälkeen täytyi Arnvidin hommata yksin kivenhakkaajat, ja hänellä oli täysi työ siihen asti, kun hän laittautui paluumatkalle pohjoiseen.
Olav sai Ingunnin pysymään sängyssä päivisin, kun ilmat olivat niin kylmät. Hän jaksoi tuskin liikkua enää pitkälle edistyneessä raskaudentilassa, ja oli lisäksi palelluttanut jalkansa, niin että niissä oli isot, avonaiset reiät. Olav hoiti niitä itse, voidellen revonrasvaa ja siansappea haavoihin. Arnvidin lähdöstä asti hän oli ollut lempeä ja huolehtiva vaimoaan kohtaan; tylystä, ynseästä käytöksestä, jota hän oli osoittanut syksyllä ja talvella, hän oli luopunut kokonaan.
Ingunn makasi käppyrässä peitteiden alla, kuiskaten pienen, nöyrän kiitoksen joka kerran, kun Olav teki jotakin hänen hyväkseen. Hän oli kyyristynyt Olavin vastenmielisyyden ja töykeiden sanojen alle ääneti ja alistuvana — ja nyt hän otti vastaan hänen hellän huolenpitonsa melkein yhtä sanattomasti. Olav piti häntä salaa silmällä, kun hän makasi tuntikaudet liikahtamatta ja tuijotti eteensä melkein silmää rävähtämättä. Entinen hurja sydämentuska leimahti hänessä jälleen yhtä polttavana kuin ennen — sama se, vaikkei hänellä ollutkaan hyötyä eikä iloa Ingunnista; hän ei voinut olla ilman tätä.
Ingunn iloitsi saadessaan täten pysytellä peitossa. Hän oli tullut sellaiseksi, että häntä painoi kuin sietämätön häpeä jokainen uusi raskaus. Jo ennen kuin hän sai kaksi ensimmäistä lastaan, oli hän ollut kiusaantunut ja arka siksi, että hän oli niin ruma — Dallan herjaukset olivat raadelleet hänen mieltään niin, ettei hän voinut voittaa tuota tunnetta enää milloinkaan. Hän aivan kuin kipristyi kokoon, kun hänen täytyi astua Olavin silmien eteen — ja kun tämä oli poissa hänen luotaan, tuntui hänestä, kuin hän ei jaksaisi pysyä pystyssä saamatta tuntea lähellään tämän terveyttä ja imeä sitä itseensä.
Mutta sitä mukaa kuin ilmeni, ettei hän voinut saattaa eloon ainoatakaan noista olennoista, jotka alkoivat elää hänessä toinen toisensa jälkeen, alkoi hän tuntea pelkoa omaa ruumistaan kohtaan. Hänen täytyi olla kirottu jollakin salaperäisellä tavalla, jollakin, joka oli yhtä kauhea kuin spitaali — koska hän tartutti syntymättömiin lapsiinsa kuoleman. Hänen verensä ja ytimensä juoksi hukkaan, hänen nuoruutensa ja sulonsa oli riutunut loppuun jo kauan sitten noiden kaameiden vieraiden hyväksi, jotka elivät jonkin aikaa kätkettyä elämäänsä hänen sydämensä alla, kunnes sammuivat. Kunnes hän tunsi ensimmäiset ennustavat poltot aivan kuin kynnen raapaisuina selässään ja hänen täytyi antaa vieraiden naisten taluttaa itsensä pieneen pihan itäpäässä olevaan tupaan, antautua heidän käsiinsä hiiskumatta sanaakaan ahdistavasta pelosta, joka täytti hänen sydämensä. Ja kun kaikki oli kestetty, makasi hän sijallaan yksin, verta vuodattaneena, kaikkea vailla lapsi oli kuin nielaistu yöhön, otettu takaisin pimeään, missä sillä ei ollut nimeä eikä muistoa. Viimeisiä keskosia evät apuvaimot edes olleet tahtoneet näyttää hänelle.
Ja välistä hänestä tuntui, että Audunin tuottama kohtalo oli vieläkin kovempi. — Kun hänen oli täytynyt kadottaa tuo vuoden vanha lapsi, joka jo oli osannut monella tapaa ilmaista tuntevansa äitinsä ja joka ei tahtonut olla kenenkään muiden luona kuin hänen ja joka piti niin paljon äidistään. Vaikka piti hän vieläkin. Enkelien laulaessa litaniaa: Omnes sancti Innocentes, orate pro nobis, oli Audun yksi niistä. Kiirastulessa ollessaan hän oli tietävä Audunin olevan yhden autuaista, jotka rukoilivat hänen puolestaan. Ja kun hänen armonhetkensä löi, oli kenties Vapahtaja itse taikka Hänen pyhä Äitinsä sanova Audunille: juokse äitiäsi vastaan —.
Miten tällä kertaa oli käyvä, sitä hän koetti olla ajattelematta.