"En ole niin hurskas, ettei se olisi koskenut minuun kovasti, niin toinen kuin toinenkin juttu. Ja minusta tuntui usein, että Jumala olisi voinut suoda minulle sen ainoan, mitä häneltä pyysin — luvan palvella häntä siinä muodossa — siinä asussa — jossa olisin voinut harjoittaa armeliaisuutta heikon voimani mukaan, ilman että ihmisten tarvitsi kuiskia selkäni takana, häväistä minua tai kutsua minua tyhmeliiniksi, tai uskoa minusta pahinta siksi, etten ottanut toista vaimoa enkä jalkavaimoa Tordiksen kuoltua."
Hän puristi kätensä nyrkkiin ja antoi sen pudota läimähtäen toista vasten.
"Ja usein minun teki mieli tarttua kirveeseen ja tehdä loppu kaikesta!"
* * * * *
Tämän jälkeen ystävykset kulkivat Hestvikenissä ne kaksi päivää, jotka Arnvid vielä viipyi talossa, harvasanaisina ja arkoina. Molempia kiusasi se, että he olivat tulleet puhuneeksi liikoja tuona iltana; nyt heistä tuntui, kuin he eivät voisi puhua enää vapaasti vähäpätöisimmistäkään seikoista.
Olav ratsasti Arnvidin mukana kappaleen matkaa vuonon vartta, mutta heidän saavuttuaan puolimatkaan hän sanoi, että nyt hänen oli käännyttävä. Hän veti esiin jotain helmuksestaan — liinavaatteeseen käärityn, kovan esineen. Arnvid tunsi, että se oli varmaan sama hopeinen, jalallinen malja, jota Olav oli näyttänyt edellisenä päivänä. Olav pyysi, että Arnvid veisi sen Hamarin luostarille.
"Noin suuri lahja sinun pitäisi itse viedä veli Vegardin käteen", tuumi
Arnvid.
Olav vastasi, että hänen täytyi joutua kotiin illaksi — "mutta voi olla mahdollista, että tulen Osloon toiste tervehtimään häntä."
Arnvid vastasi:
"Kai sinä ymmärrät, Olav, että sinun on turha koettaa ostaa itsellesi sovintoa lahjoilla niin kauan kuin et muuta elämääsi."