"Ei, olen tyytyväinen siihen, mitä minulla on. — Olen nyt saanut turvatuksi kaikki omani, paitsi kahta pienintä — ja sinä olet auttanut minua paljon."
"Älä puhu joutavia." Olav sanoi asiansa ja meni.
Ingunn käytti yhä viisaan saksalaisen antamia parannuskeinoja, mutta vähitellen selvisi, ettei hänellä ollut pelkkää hyötyä niistä. Hän sai kovia vatsakipuja ja kaulanpolttoa paljosta pippurista ja inkivääristä. Hän koetti kestää niitä viimeiseen asti ja saada niellyksi tuota kuivaa, väkevää ruokaa, vaikka oli tuntevinaan tuskaa ruoan näkemisestäkin. Jano vaivasi häntä yöt päivät, mutta hän kesti kärsivällisesti osansa eikä juuri valitellut.
Sitten Olavin oli oltava poissa kotoa muutamia öitä, ja Signe Arnentytär tuli siksi aikaa sairaan makuutoveriksi. Jälkeenpäin Signe sanoi Olaville, että hänestä oli aivan hullua, että Ingunn piti Ceciliaa vieressään öisin; äidillä ei ollut enää tippaakaan maitoa rinnoissaan ja lapsen kauhea itku, joka piti hereillä Ingunnin ja kaikki toiset, johtui nälästä ja kiukusta. — Olav ei ollut tuntenut muita pikkulapsia kuin Audunin, ja tämä oli itkenyt melkein aina, niin että Olav oli luullut sen kuuluvan lasten tapoihin. Liv oli nyt imettänyt Ceciliaa jo kauan, hänen oma lapsensa oli äskettäin kuollut, ja tuolla nuorella tytöllä oli maitoa kuin lehmällä; ainoa järkevä ratkaisu oli siis, että hänestä tulisi lapsen kasvatusäiti, joka saisi pitää Cecilian luonaan päivät ja yöt.
Mutta kun tästä puhuttiin Ingunnille, hän joutui aivan suunniltaan surusta. Hän itki ja rukoili, ettei häneltä riistettäisi Ceciliaa: "Minusta ei ole jäljellä mitään muuta kuin hän, minä lunastin sinulle tämän tyttären sillä, että nyt itse makaan tässä voimattomana ja vyötäisiin saakka halvaantuneena. Jos pidät hänestä, Olav, niin armahda minua — älä ota minulta Ceciliaa niin kauan kuin vielä olen hengissä. Ei kestä enää kauan, kun pääset vapaaksi tästä minun kurjasta elämästäni."
Olav koetti puhua hänelle järkeä, mutta Ingunn huusi, painoi kyynärpäänsä patjoihin, kohotti olkapäänsä ja ponnisti aivan kuin olisi tahtonut pakottaa halvaantunutta ruumistaan nousemaan. Olav istuutui sängynlaidalle ja koetti puhua kauniisti, mutta turhaan, ja lopuksi Ingunn oli itkenyt ja riehunut itsensä niin uuvuksiin, että hän vaipui horrokseen; mutta unessakin hän vielä nyyhki ja vavahteli.
Lopulta Olav myöntyi siihen, että Ingunn sai pitää lapsen luonaan yöllä, mutta Livin täytyi nukkua tuvan penkillä, että hän sai viihdytellä pienokaista, kun se huusi.
Kun Olav meni sanomaan Ingunnille hyvää yötä ennen kuin hän itse meni sänkyynsä, kiersi tämä käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänen päänsä puoleensa sanoen:
"Älä ole vihainen, Olav. En voi nukkua, ellen saa häntä viereeni. Olen aina pelännyt maata yksin", kuiskasi hän; "siitä yöstä asti, jolloin sinä nukuit ensimmäistä kertaa minun vieressäni, on minusta tuntunut, etten ole voinut olla levollinen, ellen ole tuntenut sinun käsivarttasi ympärilläni. Ja nyt en ole tunteva sitä enää koskaan."
Olav laskeutui polvilleen, pujotti käsivartensa hänen niskansa alle ja laski hänen päänsä lepäämään olkaansa vasten.