"Tahdotko, että pidän kättäni tässä kunnes olet nukkunut?" kysyi hän.
Toinen nukkui samassa. Silloin Olav asetti pielukset paremmin hänen olkapäänsä alle, hiipi hiljaa yli lattian ja kiipesi Eirikin viereen pohjoiseen sänkyyn.
Hän jätti pienen rasvalampun palamaan liedelle öiksi, hänen täytyi nousta tuon tuosta vuoteesta auttamaan ja kääntämään Ingunnia. Ja nyt hänen täytyi taas nousta ottamaan syliinsä Ceciliaa, kun se alkoi huutaa, ja kantaa se Livin viereen, sillä tämä ei herännyt.
Viimein hän varmaan oli vaipunut sikeään uneen — lapsi oli luultavasti huutanut kauan ja kiukkuisesti, koska oli saanut Livin hereille. Pienen valotuikun hohteessa hän näki tytön tassuttelevan Ingunnin sängyn luona Cecilia käsivarrellaan. Hän oli niin muodottoman leveä ja lyhyt, että Olavin mieleen muistuivat jättiläisistä ja hiisistä kuulemansa sadut. Ja vaikka hän tiesi olevansa hupsu, tuntui hänestä pahalta, että Cecilia oli tuon kasvatusäidin käsissä.
* * * * *
Olav tuli sisään Ingunnin luo seuraavana päivänä keskipäivän aikaan — hän oli ollut erään rengin kanssa hakemassa heiniä kotiin kauempaa kukkulalta. Hänen lyhyen viittansa karva oli sumuhuurussa ja hänen saappaansa olivat raskaat märästä mullasta ja kuivuneista lehdistä. Hänestä uhosi syksyn haju, kun hän kumartui Ingunnin yli ja kysyi, miten tämä nyt jaksoi.
Hiukan hämillään hymyillen hän näytti tälle, mitä hänellä oli kädessään — muutamia suuria, vetisiä mansikoita korteen pujotettuna — kuten heidän oli ollut tapana tehdä lapsena ollessaan. Marjat olivat pehmeitä, ja hänen kämmenensä oli tullut punaiseksi.
"Löysin nämä ylhäältä myllyn luota", sanoi hän.
Ingunn otti vastaan marjat muistamatta edes kiittää. Nuo pienet, punaiset pilkut toisen karkeassa kämmenessä johdattivat hänen mieleensä heidän yhteisen lapsuutensa ja koko tähänastisen elämänsä. Kaksi kertaa Olav oli kastellut tuon käden vereen hänen tähtensä, ja tuo sama pihkainen, kova pojankäsi oli auttanut hänet aitojen yli ja ojentanut hänelle lahjoja. Heidän yhteiselämänsä kulki hänen ohitseen kuin avautuva seinävaate yhtenä ainoana pitkänä kudelmana: siinä oli kuvia lyhyestä, kuumasta ja hyväilevästä lemmestä ja välillä pitkiä odotuksen, ikävän ja pahojen unien kaistoja, häpeän ajan ja järjettömäksi yltyneen epätoivon isot mustat täplät ja sitten Hestvikenissä vietetyt vuodet — kaikki tuo näkyi nyt hänen silmilleen kuin kankaanpohjalle kirjailtuna — yhtenä ainoana kudelmana, samana kuvakankaana lapsuuden päivistä tähän, loppuun asti.
Hän oli kyllä ymmärtänyt aina, että Olav oli hyvä hänelle. Hän oli tiennytkin tavallaan, että harvalla miehellä olisi ollut kärsivällisyyttä jaksaa olla hänelle hyvä näin kauan, suojella häntä ja tukea häntä niin monet vuodet. Ja Ingunn oli kiittänyt häntä mielessään — kiittänyt toisinaan palavasti. Mutta vasta nyt hän näki yhtaikaa, miten väkevä hänen rakkautensa oli ollut.