"Ota sisko mukaasi, Eirik, ja vie hänet Liville. Tahdon puhua äitisi kanssa eräästä asiasta."
Ingunn nosti kukkavihon molemmin käsin kasvoilleen ja imi sieraimet levällään niiden hapanta, mehevää, keväistä tuoksua.
"Pian sinä, oma Ingunnini, pääset makaamasta täällä tuskissasi", sanoi Olav hiljaa ja selvästi. "Olen hankkinut kyydin laivalla Nidarosiin kesemmällä Pyhän Olavin päiväksi, että sinä saisit liikuntakykysi takaisin oikeuden veritodistajalta."
"Olav, Olav, älä ajattele sellaista. En jaksaisi tehdä sitä matkaa — en pääsisi hengissä Nidarosiin."
"Kyllä varmaan." Mies sulki silmänsä ja hymyili tuskaisesti — hän oli tullut kalmankalpeaksi. "Katso, nyt minä uskallan, Ingunn. Kun tulen sinne, pyhän haudan luo, niin ripitän syntini. Vapaasta tahdostani olen jättävä itseni Jumalan käsiin ja sovittava sen, mitä olen rikkonut Häntä ja lakia ja oikeutta vastaan maanmiesteni edessä."
Vaimo tuijotti häneen kauhistuneena; Olav sanoi äskeisen haltioituneen hymyn viipyessä kasvoilla.
"Se, mitä kerran tapahtui sinulle Miklebøssa — se että nousit vuoteestasi ja kävelit — oli kai ihme — se oli varmasti ihme! — Etkö usko, että Jumala voi tehdä tuon ihmeen uudestaan?"
"Ei, ei!" Ingunn kirkaisi. "Mitä sinä puhut, Olav — mistä synnistä sinä puhut?"
"Siitä, että tapoin Teitin, tietysti. Pistin tuleen majan, missä ruumis makasi — enkä ole tunnustanut sitä sitten. Olen käynyt ripillä joka vuosi ja tunnustanut tarkkaan kaiken muun, pienet sekä suuret asiat — ottanut vastaan Corpus Dominin kuten muutkin ristiveljet, käynyt messussa ja rukoillut ja ollut kuin, ollut kuin —. Mutta se päättyy nyt, Ingunn — en tahdo jatkaa sitä. Nyt jätän asiani Luojani käsiin, ja mitä Hän on antava tapahtua minulle, siitä olen kiittävä Häntä, siunaava, siunaava Hänen nimeään."
Hän näki kauhean pelon Ingunnin kasvoilla ja heittäytyi sängyn eteen, painaen päänsä hänen syliinsä.