"Niin, Ingunn. Sinun ei tarvitse enää kärsiä minun synneistäni. Kun sinä vain jaksat uskoa, tiedät saavasi avun."
Ingunn tarttui hänen leukaansa ja koetti nostaa hänen päänsä ylös. Aurinko paistoi nyt sänkyyn asti, — ja silloin Ingunn näki Olavin tukan olevan aivan harmahtavan. Sitä ei näkynyt muulloin kuin auringon sattuessa siihen, koska hän oli niin vaalea.
"Olav, katso minuun. Jeesuksen nimessä, älä ajattele noin. Eikö minulla ole itselläni kylliksi syntejä, joita olen saanut sovittaa —! 'Sinä et ole ihminen', sanoit sinä kerran, muistatko —?" Hän pakotti Olavin nostamaan päänsä. "Tiedät, mitä minä olisin tehnyt Eirikille, ellet sinä olisi tullut ajoissa. Pitäisikö minun syyttää Jumalaa siitä, että hän määräsi, etten minä ollut kelvollinen kasvattamaan lapsia — elin koko sen talven vain ajatellen, miten saisin tukahutetuksi viattoman elämän, jonka tunsin liikkuvan sydämeni alla."
Olav katsoi häneen ihmetellen. Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että Ingunn muistaisi noita sanoja — vielä vähemmän, että tämä ottaisi ne noin vakavasti.
"Jumalan armoa saan kiittää siitä, ettei tunnollani ole lapsenmurhaa. Ja tuskin olin pelastunut tuosta synnistä, kun ryhdyin toiseen, vielä pahempaan — ja Jumala ojensi uudestaan kätensä, kun jo olin puolitiessä tuonelaan. Olen ymmärtänyt kauan aikaa sitten, etten saanut sysätä itseäni helvettiin; jokainen päivä, jonka olen elänyt sen jälkeen, oli laina, armonaika, jonka olin saanut tullakseni järkiini ja oppiakseni —. — En valita, että makaan tässä, Olav — oletko kuullut minun valittavan kertaakaan? Minä tiedän Jumalan rankaisseen minua, ei siksi, että hän vihaisi minua — Hän, joka kaksi kertaa on temmannut minut tulesta, johon itse tahdoin juosta —."
Olav tuijotti häneen — ja hänen silmäterissään syttyi aivan kuin valo. Vaikka hän oli rakastanut Ingunnia niin sanomattomasti kaikkina näinä vuosina, ei hän ollut luullut, että tämä ajattelisi enemmän kuin eläimet, kuin jokin nuori kauris tai lintu, joka voi rakastaa puolisoaan ja jälkeläisiään ja surra kuollutta poikastaan — säikkyä pahanpäiväisesti, kärsiä alistuen haavoistaan ja kivuistaan. Mutta hän ei ollut voinut ajatella, että hän voisi puhua vaimolleen kuten toiselle kristitylle siitä, mitä hän oli hautonut sielussaan vuosikausia.
"Ei, Olav!" Ingunn veti häntä kädestä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Olav kuuli hänen sydämensä takovan hurjasti tuon kapean, laihtuneen rintakehän alla. "Älä puhu niin, ystävä hyvä! Sinun syntisi on valkea minun synteihini verrattuna! On totta, että nämä vuodet ovat tuntuneet mielestäni monesti kovilta ja raskailta — mutta nyt minusta tuntuu, että ne ovat sujuneet sittenkin helposti, koska sain elää sinun kanssasi ja koska aina olit hyvä minulle!"
Olav kohotti kasvonsa.
"On totta, Ingunn, että jotakin hyvää meillä on ollut sentään täällä Hestvikenissä: olemme aina olleet ystäviä. Sairaana ja terveenä olet aina ollut luonani, ja olet ollut minulle rakkain ihminen maan päällä, olento, jonka rinnalla sain kasvaa aikuiseksi kaukana sukulaisistani ja ystävistäni ja jonka kanssa olin enimmän yhdessä.
"Mutta koska nyt Jumala oli niin lempeä minulle, kaikesta huolimatta, että salli minun saada sinut — ja minähän näen nyt, että minun olisi ollut vaikea viihtyä, jos olisin joutunut asumaan täällä yksin, ilman ainoatakaan ihmistä, jonka olisin tuntenut nuoruudestani — niin ymmärrätkös, juuri siksi en jaksa enää kauemmin olla Jumalan vihamies, enkä vapaasta tahdostani elää erossa Hänestä. Maksoi mitä maksoi —.