"Olkoon siis kuten tahdot."
XIV
Seuraavana vuonna, pitkänpaaston alussa, muutti Torhild Bjørnintytär takaisin Rundmyriin. Ja heti alettiin seudulla puhua, että hän joutui pois Hestvikenistä niin äkkiä siksi, että hän saisi lapsen Olav Auduninpojalle.
Jos sellainen onnettomuus olisi sattunut jollekin toiselle miehelle, joka oli elänyt aivan kuin leskimiehen elämää vuosikaudet, sairaan vaimon ollessa elossa — ei kukaan olisi puhunut ääneen asiasta, vaan paikkakunnan parhaat miehet ja naiset olisivat antaneet ajattelemattoman nuorison ja niiden, jotka eivät ymmärtäneet ihmistapoja ja säädyllistä menoa, tietää, että kuta vähemmän asiasta puhuttiin, sitä parempi. Olav tiesi sen. Mutta hän tiesi myös, että nyt oli kysymyksessä hän — ja hän oli tavallaan kuin susi lammasten laumassa. Vaikkei hän ollut tehnyt pahaa yhdellekään naapurilleen, mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja toisetkin muistivat sen aina väliin: kun oikein asiaa ajatteli, ei kukaan tiennyt hänessä olevan mitään erityistä vikaa tai tahrapilkkua; häntä ei voitu syyttää mistään kunniattomasta tai rumasta teosta — Olav Auduninpoika oli vain joutunut sellaiseen huutoon, että hän oli juro ja ikävä kumppani.
Sinä lyhyenä päivänpaisteaikana, jolloin Cecilian tultua maailmaan, ei vielä tiedetty hänen syntymänsä riistäneen äidiltä viimeistäkin terveyden rahtua, olivat laakson asukkaat kohdelleet Olavia suopeasti. Kun tuo merkillinen kirous viimeinkin oli lauennut ja Hestvikeniin oli syntynyt elinvoimainen lapsi, olivat hänen vertaisensa iloinneet hänen kanssaan ja toivoneet, että isäntä muuttuisi nyt ehkä seuraa rakastavammaksi, eikä olisi enää sellainen jurottaja kuin ennen, joka karkotti ilon ja elämän pelkällä olemuksellaan, istuessaan ääneti ja eteensä tuijottaen hauskassa seurassa. — Mutta Olav ei tahtonut osata päästää heitä lähelleen, vaan jäi samaksi mörökölliksi, jonka kanssa kukaan ei tahtonut tulla toimeen.
Ja sitten hänestä levisi perin ilkeä juttu. Sillä aikaa kun vaimo makasi vuoteessaan halvaantuneena ja tuskia kärsien, kestettyään toisen toistaan vaikeamman synnytyksen, eli mies huoruudessa apuvaimon kanssa omassa talossaan. Sitä oli tietysti kestänyt jo vuosikausia, keksivät ihmiset nyt — moni tiesi Olavin tuoneen kaupungista palvelijalleen lahjoja, jotka olivat liian kalliita hänen asemassaan olevalle. Hän oli auttanut tätä sijoittamaan Bjørnin ja Gudridin lapsia. Ja kaiken aikaa hän oli hoitanut Rundmyrin maanviljelystä, minne nainen nyt oli poistunut. Rundmyr ei ollut kaukana Hestvikenistä, eivätkä he liikoja hävenneet, sillä ihmiset olivat nähneet Torhildin koikkivan ulkona keskellä kirkkainta aamupäivää niin leveänä kuin oli. — Kantavan pyttyjä tuvan ja karsinan välillä ja kulkevan pitkiä matkoja metsän laitaan kuorimaan petäjää ja katkomaan lehdeksiä —. Ja samassa ihmiset kaivoivat esiin kaiken, mitä tiesivät Bjørn Egilinpojasta ja Gudridista.
Olavin lähimmät sukulaiset, Skikkjustadin Signe ja Rynjulin Una, olivat luottaneet häneen viimeiseen asti ja koettaneet puolustella pikkuserkkuaan. Mutta nyt hekin olivat vaiti ja näyttivät noloilta, kun joku vain mainitsi Olav Auduninpojan nimenkin.
Olav tunsi enimmät itsestään ja Torhildista kulkevat puheet. Hänen tehtyään rippinsä kysyi sira Hallbjørn oliko siinä kaikki? Siten hän sai tietää, millaisia huhuja hänestä oli liikkeellä — että tätä suhdetta hänen ja Torhildin välillä oli muka kestänyt jo vuosia ja että jotkut viittailivat sinnekin päin, että hän oli sen lapsen isä, jonka Liv oli saanut Hestvikenissä edellisenä vuonna.
Eräänä lähisunnuntaina tämän jälkeen, jolloin hän ei tohtinut ratsastaa kirkkoon toisten kanssa, oli suojailma. Hän vetelehti pihamaalla. Siinä oli iso vesisammio, jonka pinnalla oleva jää oli sulanut sen verran, että sen päälle oli tullut vettä. Olav sattui kumartumaan sen yli ja näki oman kuvansa vedessä. Kasvot, jotka tuijottivat häntä vastaan sammion tummasta syvyydestä hiukan epäselvinä ja hämärinä, muistuttivat spitaalisen ihmisen kasvoja — kalpeus paistoi kuin kuuraläikkinä ahavoituneesta ihosta ja silmänvalkuaiset verestivät. Olavia alkoi kuvottaa oma kuvansa.
Hän oli melkein odottanut, että tuntuisi helpommalta, kun hänen ei tarvinnut käydä kirkossa tänä vuonna. Hän oli lopulta luullut, ettei hän jaksaisi käydä enää kirkossa ripittämättömine synteineen. Mutta oli vieläkin pahempaa olla pois suljettu. Hän oli luullut, että aviorikoksen tuottama raskas sovituksenteko lääkitsi hiukan tuota entistä haavaakin. Mutta hänen täytyi nyt ajatella, että tämä viimeinen synti oli vain entisen täydennystä.