Sira Hallbjørn lähetti Hestvikeniin sanan, että tänä vuonna oli Eirik Olavinpojan tultava rippikouluun paaston aikana sekä saatava pääsiäissakramentti; poika oli kymmenennellä vuodella, ja hänen olisi pitänyt olla mukana jo viime vuonna. — Eirik unohti kaikki varjot ja pelot sinä aamuna, jolloin isä lähetti hänet matkalle — pappi tahtoi lapset luokseen viikoksi, opettaakseen heitä kotona. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Eirik joutui ratsastamaan yksin kirkonkylään asti. Isä oli lainannut hänelle kevyen, pienen miekan, ja takana satulassa hänellä oli pussi, jossa oli lahjoja papille ja evästä hänelle itselleen.

Kotiin palattuaan Eirik kysyi seuraavana päivänä:

"Isä — kuka on minun kummitätini?"

"Tora Steinfinnintytär, tätisi, joka kuoli." Olav ei tiennyt tätä varmasti, mutta luuli kuulleensa sen kerran. Eirik ei kysynyt enempää.

Muistot, joita ei ollut ajatellut vuosikausiin, alkoivat nyt pyöriä pojan mielessä. Puoleksi unohdetut pelon ja turvattomuuden tunteet sukelsivat esiin. Toiset lapset olivat puhuneet kummitädeistään ja -sedistään. Sira Hallbjørn oli tahtonut tietää ensimmäisenä päivänä, minkä verran heille oli opetettu kristinoppia kotona. Isä oli opettanut Eirikille Credon, Pater nosterin, Enkelin tervehdyksen ja Gloria Patrin, mutta siitä oli jo kauan; ja nyt ei kukaan enää ollut valvonut, että hän luki rukouksensa. Eirik ei siis osannut niitä hyvin, ja niiden norjalaisen selityksen hän oli suurimmaksi osaksi unohtanut. Melkein kaikki muut lapset osasivut paremmin — ja useimmat olivat oppineet jotakin kummitädiltään tai -sedältään.

Eirik muisti, että ollessaan Siljuaasenissa oli se äiti, joka hänellä oli siellä, osoittanut kerran paksua, komea-asuista naista heidän kirkolla ollessaan ja sanonut, että se oli hänen tätinsä. Mutta tämä ei ollut vilkaissutkaan heihin ohikulkiessaan. Eirik ei ollut edes varma siitä, oliko hän sama täti, jonka luona he olivat käyneet, kun isä haki hänet Siljuaasenista. Sitä hän ei ollut ainakaan koskaan tiennyt, että tämä oli hänen kummitätinsä. Ensi kerran hän alkoi ihmetellä, miksi hän oli ollut Siljuaasenissa pienenä ollessaan. Hän oli kyllä kuullut muista lapsista, jotka oli annettu muuanne kasvatettavaksi, mutta ne olivat aina olleet sukulaisten luona, yksinäisten, vanhojen ihmisten kodeissa. Se pikkutyttö, Ingegjerd, joka oli niin kaunis ja jolla oli ollut hopeavyö kuten aikuisilla neidoilla, paitsi että sen nastat olivat aivan pienet, ja joka oli osannut kaikki katumuspsalmitkin melkein täydellisesti — hän oli kummitätinsä luona ja komensi ja määräsi noiden kahden lapsettoman ihmisen talossa niinkuin halusi ja sai mitä ikinä pyysi. Mutta Siljuaasenissa oli ollut köyhää ja ahdasta, ja Hallveigilla ja Torgalilla oli ollut itsellään vaikka kuinka paljon lapsia — eikä hän ollut kuullut vanhempiensa puhuvan noista ihmisistä sen jälkeen; eivät he siis voineet olla näiden sukulaisia. —

Lehtolapsi ja äpärä, nuo sanat hän jo ymmärsi, ja huoran. Muisto äidin käynnistä, joka silloin oli pelästyttänyt häntä niin kauheasti, sukelsi nyt uudestaan esiin ilmielävänä, arvoituksellisena. Hän muisti sanoja, joita hän oli kuullut äitinsä mutisevan aivan kuin itsekseen, kun tämä ei jaksanut salata itkuaan — ja hän muisti äitinsä kantaneen itse avaimia ennen, mutta nyt ne oli annettu Torhildin vyölle jo ennen kuin entinen emäntä joutui vuoteen omaksi. Ja nyt, äidin viruessa siinä halvautuneena ja kykenemättömänä, oli isä ottanut Torhildin hänen tilalleen, ja tällä oli kohta lapsi, ja Eirik ymmärsi nyt, että se oli hänen isänsä lapsi. Mutta jos isä oli ollut naimisissa, oli sellainen niin suuri synti, ettei juuri kukaan uskaltanut tehdä sellaista. Mutta silloin täytyi olla niin, että hänen äitinsä oli vain isän huora. —

Mutta silloin, silloin —! Sen Eirik kyllä tiesi, sillä sellaista oli ennenkin sattunut seudulla — että rikas isäntä lähetti luotaan huoransa lapsineen jonnekin syrjäiseen taloon kauas omastaan ja otti itse toisen tai meni naimisiin.

Pelko kuristi pojan sydäntä niin, ettei hän voinut istua hiljaa yhdessä kohden. Isä saattoi lähettää heidät luotaan, jos tahtoi. Siitä oli kauan, kun isä oli ottanut Eirikin mukaansa retkille, eikä hän enää opettanut hänelle mitään, viitsi tuskin puhua hänelle. Eikä hän välittänyt Ceciliastakaan. Ja äiti makasi sängyssä, tarvitsi aina apua eikä voinut tehdä kerrassaan mitään. Jos nyt isä käskee heidän kaikkien kolmen lähteä Hestvikenistä ja ottaa sijaan Torhildin ja hänen lapsensa, niin —.

Äidin vastenmielisyyden Torhildia kohtaan hän oli huomannut aina, mutta ei ollut koskaan ajatellut sitä. Nyt hän ymmärsi. Ja viha, jota hän ei tähän asti ollut tiennyt olevan olemassakaan, syttyi pojan sydämeen. Hän vihasi Torhild Bjørnintytärtä niin, että hänen poskensa valkenivat ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kun hän ajattelikin tätä. Hän mietti jo, miten hän jonakin yönä hiipisi Rundmyriin ja tappaisi tuon naisen, joka tahtoi työntää hänen sairaan äitiraukkansa ja heidät kaikki kotoa — iskisi puukon suoraan hänen pahaan, petolliseen sydämeensä.