Mutta entä isä, isä —? Eirik oli kahden tulen välissä, tietämättä minne päin kääntyä. Pitikö hänen vihata isäänsäkin — vai rakastaa häntä entistä enemmän nyt, kun hän oli kadottamaisillaan hänet. Isä oli ollut aina Eirikin mielestä maailman parhain ihminen — eikä tämän kärsimättömyys, vähäsanaisuus ja kylmäkiskoisuus ollut vaikuttanut poikaan; hän oli ravistanut ne päältään kuten merilintu ravistaa veden höyhenistään, ja hän muisteli vain niitä kertoja, jolloin isä oli ollut toisenlainen. Kun he esimerkiksi olivat olleet kahden kesken metsässä tai vesillä ja isä oli kaikkitietävänä auttanut ja lämmittänyt häntä ja sulkenut hänet hiljaisen suopeutensa turviin — mutta muulloinkin Eirik oli usein saanut tuntea isän suovan hänelle hyvää. Ja hän muisti tuon kerran, jolloin isän oli täytynyt leikata poikki hänen myrkytetty sormensa ja jolloin hän oli työntänyt hehkuvan raudan omaan lihaansa näyttääkseen pojalle, ettei se koskenut paljon. Tuo teko oli säilynyt pojan mielessä niin loistavana urotyönä, että hän uskalsi tuskin ajatella sitä — niin se häikäisi.
Isän menettäminen — Eirikin sydäntä vihloi hänen sitä ajatellessaankin. Ja sitten hän uneksi tekevänsä jotakin — jonkin urotyön, joka nostaisi hänet kunniaan. Hän koetti tuumia eri tekoja, mutta ei vielä päässyt oikein selville, minkä valitsisi. Mutta kun isä huomaisi, minkälaisen pojan hän omisti, näkisi kasvattaneensa miehen, joka kelpasi johonkin — silloin, kun Eirik oli voittanut isänsä sydämen, sanoisi hän tälle, että isän oli suotava kunniallinen asema hänelle ja siskolle, ja ettei hän saanut lähettää luotaan äitiä, vaikka tämä oli sairas ja kykenemätön ja oli tiellä. Mutta Torhildin hän saisi ajaa niin pitkälle kuin tietä riitti, ettei Eirikin enää milloinkaan tarvinnut pelätä hänen tulevan tänne kakaroilleen vaatimaan heidän paikkaansa.
Mutta vaikka hänen rakkautensa isään oli tullut kiihkeämmäksi kuin koskaan, oli turvan ja luottamuksen tunne kadonnut — ja nyt Eirik huomasi, ettei hänen isänsä välittänyt hänestä, vaikkei tämä enää koskaan nuhdellut häntä ja tuskin katsoi häneen.
— Olav ei näihin aikoihin muistanut Eirikiä juuri ollenkaan, huomasi vain helpotuksen tuntein pojan käyneen hiljaisemmaksi ja olevan vähemmän jaloissa.
Eikä Eirik hiiskunut sanallakaan muille ajatuksista, joiden kanssa hän kamppaili.
* * * * *
Viimeinkin eräänä päivänä keväällä, kun Olav jäi istumaan tupaan palvelusväen mentyä pois suuruksen jälkeen, sanoi hän Ingunnille:
"Olet kai kuullut — että Torhild on saanut pojan." Hän puhui hiljaa, sortuneella äänellä.
"Kuulin sen." Ingunn sai vaivalloisesti käännetyksi päätään sen verran taapäin, että näki vilauksen miehestään, joka istui seinään nojaten peräpenkillä. Tämä oli kirjava kasvoiltaan, ja hänen silmänsä olivat punaiset ja pöhöttyneet. Ingunn ymmärsi hänen itkeneen.
— Sitä hän ei ollut nähnyt tämän tekevän koko naimisissaoloaikanaan, ei silloin kun Audun kuoli, ei kun hän itse sai kuolemansakramentit ja naiset luulivat hänen verensä juoksevan kuiviin. Hän oli nähnyt Olavin itkevän yhden ainoan kerran tätä ennen.