Torhild kääri jälleen huivin lapsensa ympäri ja nosti sen käsivarsilleen. Ingunn ojensi hänelle kätensä hyvästiksi — ja silloin Torhild kumartui syvään ja suuteli sitä.
Mutta nyt Ingunn ei osannut hillitä itseään kauemmin, vaan häneltä pääsi sanat:
"Sinä sait sittenkin lopulta tahtosi läpi, Torhild!"
Torhild vastasi hiljaa ja suruisasti:
"Minä sanon sinulle, Ingunn — niin totta kuin uskon Kristukseen ja Neitsyt Maariaan ja toivon heidän armahtavan itseäni ja tätä lastani — etten tiedä milloinkaan tahtoneeni olla uskoton sinulle, emäntäni — ja miehesi ei tahtonut sitä milloinkaan — mutta kävi kuitenkin niin —."
Ingunn sanoi katkerasti:
"Ja kuitenkin näin jo kauan ennen kuin tulin sairaaksi, että sinä pidit Olavista — että pidit hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta — ja olet pitänyt kolme tai neljä vuotta."
"Niin, olen pitänyt hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta ensi hetkestä, jolloin tulin tuntemaan hänet."
Torhild sanoi nyt hiljaa hyvästi ja lähti ovesta.
Eirik ponnahti paikaltaan, sylkäisi hänen jälkeensä ja kirosi. Äiti kutsui häntä peloissaan hiljaisella äänellä: