"Eirik, poikani, älä tee noin pahasti. Älä milloinkaan enää nimittele noin rumilla sanoilla ketään ihmistä", pyysi hän itkuun purskahtaen, tahtoen vetää pojan luokseen. Mutta tämä riistäytyi irti ja karkasi ulos.
XV
Ja sittenkin loppu tuli Olaville odottamatta.
Torhild Bjørnintyttären onnettomuuden jälkeinen talvi kului kuten kaksi edellistä. Kaikki ihmettelivät, ettei elon kipinä sammunut Ingunn Steinfinnintyttärestä — oli kolmatta vuotta siitä, kun hän oli voinut syödä kiinteätä ruokaa. Hänellä oli nyt makuuhaavoja, ja ne suurenivat Olavin ponnistuksista huolimatta. Hän ei itse kärsinyt niistä sanottavasti, paitsi olkansa alla olevista; niitä poltti joskus kuin tulessa. Hänen täytyi nyt aina maata aivinavaatteella, ja vaikka Olav voiteli paksusti rasvaa niihin paikkoihin, joista nahka oli syöpynyt pois, tarttui vaate usein kiinni haavoihin, ja silloin oli surkeata nähdä hänen tuskaansa. Mutta hän valitti ihmeteltävän vähän.
Eräänä aamuna Olav oli kantanut hänet sänkyynsä, ja Livin levittäessä puhdasta taljaa ja aivinahurstia hänen tilalleen Olav hoiti hänen selkäänsä — hän oli kääntänyt Ingunnin syrjälleen. Hän oli aivan kuin pyörryksissä väsymyksestä ja vaivaantunut huonosta ilmasta, jota ei nykyään tahtonut saada tuvasta pois — yhtäkkiä hän kumartui vaimonsa yli ja kosketti varovasti huulillaan avonaista, kosteaa, laihassa olkapäässä olevaa haavaa — hän oli muistanut jotakin sellaista, että pyhät miehet suutelivat haavoja hoitaessaan spitaalisia. Mutta tässä oli päinvastoin: hän itse oli spitaalin saastuttama, vaikka hän näytti terveeltä ja elinvoimaiselta — ja Ingunn oli varmaan puhtaaksi pesty, koska hän oli kantanut vuosien tuskat nöyrästi ja valittamatta.
Olav ei syyttänyt häntä enää mistään.
Ingunn käsitti, miten vaikea Olavin oli olla suljettuna pois kirkosta. Ja eräänä yönä, kun mies oli elänyt vedellä ja leivällä koko päivän eikä näyttänyt enää tahtovan valvoa, kuiskasi vaimo vetäen hänet puoleensa:
"En tahdo valittaa, Olav — mutta miksi en saanut kuolla silloin, kun
Cecilia syntyi, ettei sinun olisi tarvinnut joutua tuohon kadotukseen
Torhildin kanssa."
"Älä puhu niin." Mutta Olav ei voinut sanoa vaimolleen, ettei se ollut syynä hänen onnettomuuteensa. Hän oli ollut katkeroitunut Ingunnille, ja oli siitä syystä käynyt välinpitämättömäksi ja kyllästyneeksi ja kaipasi vain lepoa kaikesta rasituksesta. Nyt hän ei syyttänyt tätä enää — tuo raukka ei ymmärtänyt parempaa: Olav oli tiennyt kohta kolmekymmentä vuotta, ettei Ingunn ymmärtänyt paljon ja että Jumala oli määrännyt hänet ymmärtämään ja vastaamaan heidän kummankin puolesta. Typerä hän oli — mutta sanomattoman rakas. Olav ei syyttänyt ketään muuta kuin itseään. Mea culpa, mea culpa —. Oma syy, eikä kenenkään muun.
Kaikki Hestvikenin asiat menivät päin mäntyyn nykyään, niin maanviljelys kuin kalastus. Kun ei isäntä itse voinut olla mukana, niin —. Mutta hänen täytyi olla Ingunnin luona. Hän lohdutti itseään yhä uudestaan, etteihän tätä voinut kestää enää kauan, mutta sittenkin hän oli ajatellut, ettei vielä tänään, ei huomenna, eikä ylihuomenna. Kai se pian loppuisi, mutta vielä oli vähän aikaa.