* * * * *
Pääsiäinen tuli varhain tänä vuonna, joten Oslon markkinat olivat jo Blasiuksenmessun jälkeisellä viikolla. Olavin täytyi käydä kaupungissa, hänellä oli tavaroita Claus Wiephartin varastossa — hän oli solminut jonkinlaisen sopimuksen tuon saksalaisen kanssa, mutta ei luottanut mieheen muuta kuin nimeksi, eikä ollut suostunut asumaankaan hänen luonaan enää viime kerralla; se tuli liian kalliiksi. Tähän asti hän oli voinut esittää syyksi, että hän tahtoi asua saarnaveljien luona, koska hän nuoruudestaan asti oli ollut tuon järjestön ystävä. Mutta tänä vuonna hän ei mielestään voinut mennä luostariin, koska hänet oli suljettu pois jumalan palveluksesta; ja niin hän tällä kertaa asettui asumaan muuanne. —
Hän istui vierastuvassa viimeisen markkinapäivän iltana mutustaen eväitään ja ryypäten lomaan talon kehnoa olutta, kun Anki astui sisään ja kysyi Olavia, Hestvikenin isäntää.
"Tässä minä olen. Kuuluuko kotoa uutta, Arnketil, vai miksi olet tullut tänne?"
"Herra armahda, isäntä. Ingunn on viimeisillään — hän sai viimeisen voitelun minun lähtiessäni kotoa."
Hänellä oli ollut hengenahdistuskohtaus, vaikkei sen vaikeampi kuin tavallisesti, ja hän oli yskinyt kovasti pari yötä. Mutta kukaan ei ollut ymmärtänyt, kun hän vaipui kokoon aamulla, että nyt oli kuolema lähellä — ennen kuin vanha Tore tuli sisään suurukselle. Heti kun hän näki, minkä näköinen sairas oli, lähti hän ulos, satuloi hevosensa ja ratsasti pappia hakemaan. Sira Hallbjørn ei ollut kotona nytkään — seurakunta aikoo totisesti valittaa siitä piispalle heti, kun tämä seuraavan kerran tulee tarkastusta pitämään — mutta yksi hänen paljasjalkamunkeistaan oli pappilassa vicariuksena. Mutta ennen kuin munkki ryhtyi antamaan kuolevalle sielunapua, oli hän käskenyt talonväkeä lähettämään kiireesti sanan isännälle, vaikka oli tietymätöntä, ehtisikö tämä ajoissa kotiin jäähyväisille —.
Tänä talvena ei ollut koettu sanottavampia pakkasia, ja saarien ulkopuolella meri oli avoin, joten Olav oli tullut kaupunkiin veneellä. Mutta nyt oli ilma muuttunut kylmäksi muutamassa yössä, ja sen jälkeen tuli kova etelätuuli ja meri jäätyi — Anki oli tullut soutaen Sigvaldasteinariin asti, mutta sieltä hänen oli täytynyt pyrkiä maihin ja lainata hevonen. Ja nyt oli vuono tietysti täynnä sulkujäitä kauas selälle asti; oli vaikea sanoa, millä tavoin Olav ehtisi kotiin nopeimmin. Hänen täytyi kai kiertää maitse, ratsastaen. Hevosen Claus sai hankkia.
Miehet olivat kerääntyneet Olav Auduninpojan ja hänen sanantuojansa ympärille ja seisoivat siinä kuunnellen ja neuvoja jaellen. Pari nuorta, upeisiin, värikkäisiin, avariin mekkoihin sonnustautunutta knaappia tuli siihen myös — he olivat istuneet peremmällä meluten ja nauraen, saksalaista kuminaviiniä juoden ja arpapeliä pelaten. Toinen heistä puhui nyt Olaville — pitkä, vaalea poika, jolla oli viimeisen ulkomaisen kuosin mukaan olkapäille valuvat silkinhienot hiukset. Olav tunsi hänet ulkonäöltä; hän oli Skogin ritarin toinen poika, ja muut miehet olivat luultavasti kuninkaankartanon huovipoikia.
"Sinun pitää siis päästä pian kotiin, huomaan minä. Saat lainata hevoseni — se on hyvä, nopeajuoksuinen ratsu. Se on tuolla luostariveljien luona puron varrella — lähde sinne minun mukanani."
Olav vastasi, että siitä oli liiaksi vaivaa vieraalle, mutta nuorukainen oli jo selvittämässä laskujansa pelitovereittensa kanssa, joi loppuun oluensa ja otti samassa miekkansa ja päällysviittansa. Silloin Olav jätti Arnketilin huostaan matkatavaransa ja viskasi vaippansa hartioilleen.