Lumi narskui heidän jalkojensa alla, kun he tulivat ulos. Ilma oli kirkas ja vihertävän sininen laakson laidoilla ja ensimmäiset tähdet tuikahtivat taivaalta. "Tänä yönä tulee kova pakkanen", sanoi Olav saattajalleen; he astuivat kujia pitkin itään, Gjeitabruta kohti.
Olav kyseli toiselta teitä — hän ei tuntenut ollenkaan niitä seutuja, jotka olivat kaupungin itäpuolella Skeidissoknin suunnalla, ei ollut sattunut milloinkaan tulemaan maitse Osloon. Nuori mies vastasi, että hän voi ratsastaa Botnfjordenin pohjukkaan asti jäätä pitkin — se kesti kyllä, vaikka olihan se paikoittain heikkoakin, "mutta minä voin lähteä saattamaan sinua", hän sanoi.
Olav sanoi siitä olevan liikaa vaivaa, hän löytäisi kyllä perille, mutta hänen kumppaninsa, Lauritsa Bjørguilfinpoika, oli jo pistänyt juoksuksi: "Hevoseni on Steinbjørngaardenissa; odota minua kirkon kohdalla — en viivy kauan." Ja hän kääntyi ja lähti palaamaan takaisin kaupunkiin.
Fransiskaanien kirkko ei vielä ollut vihitty, veljet lukivat messujaan eräässä pihalla olevassa rakennuksessa — mutta se kuului jo olevan vesikatossa, ja munkit pitivät siellä iltarukouksia paaston aikana. Olavin ensimmäinen katumusvuosi loppui vasta pääsiäisenä, mutta tähän rakennukseen, joka ei vielä ollut Jumalan huone, hän saattoi vapaasti mennä sisälle.
Häntä sykähdytti kuitenkin kummasti astuttuaan sillan yli ja noustessaan tallattua polkua yli pellon, missä lumi hohti harmaana laskeutuvassa iltahämärässä, kohti kirkkoa, jonka pääty piirtyi mustana tähdistä säihkyvää, tummaa sineä vasten.
Sisällä oli kylmempi kuin ulkona. Hän notkisti polvea vanhasta tottumuksesta sisään astuessaan, muistamatta, ettei Korkein Kuningas vielä ollut muuttanut tähän taloon. Pimeän kirkonlaivan perimmäisestä päästä hohti häntä kohti valo, joka loisti pienistä kynttilätuikuista; niitä paloi tukuttain ison ristiinnaulitunkuvan juurella, joka oli nojallaan harmahtavaa kiviseinää vasten, — ja vieressä ammotti kuorin pikimusta suu.
Vähän edempänä laivassa paloi yksinäinen kynttilä lukutuolin ääressä; kirjan edessä seisoi veljeskunnan harmaakaapuinen munkki ja luki ääneen. Hän seisoi nurin käännetyn työkalulaatikon päällä, ja hänen ympärilleen oli kerääntynyt parikymmentä miestä ja naista paksut talvivaatteet yllään — kuka seisoi, kuka istui esiinvedetyn hirrenpään reunalla tai kumollaan olevilla pytyillä — heidän hengityksensä huuru liikkui kynttilän hohteessa.
Huoneen keskeneräisyys ja autius kouristi kuin käsi Olavin ahdistunutta sydäntä. Korkealla olevat ikkuna-aukot oli tukittu laudoilla; seinävierillä olleet telineet olivat vielä paikoillaan kirkon alapäässä, ja Olav näki ympärillään arkkuja ja kalkkipyttyjä, laudanpätkiä ja hirrenpäitä sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat pimeään. Kaikista kolkoin oli sentään pikimustan kuorin suuaukko — ja tämän maailman vertauskuvan, valmistumattoman ja järjestymättömän sekasorron yläpuolella kohosi iso ristiinnaulitun kuva, valotuikkujen sädehtivä vartiovalkea juurellaan.
Se ei muistuttanut mitään hänen ennen näkemäänsä kuvaa — ja joka askelelta, minkä hän otti eteenpäin, kasvoi hänen sielunsa hätä ja pelko hänen katsoessaan tuota Kristuksenkuvaa — se ei ollut kuva, vaan elävä Herra itse kuolintuskassaan, niin verisenä ruoskimisen jälkeen, kuin jokainen haava, jonka ihmiset ovat iskeneet toisiinsa, olisi sattunut Hänen lihaansa. Ruumis oli koukistunut kyljelleen kuin tuskan vääntämänä, pää retkahtanut eteenpäin suljetuin luomin, joiden yli orjantappurakruunun alta virtaava veri juoksi Hänen omaan puoliavoimeen huokaavaan suuhunsa.
Kuvan alla seisoivat Maaria ja Johannes evankelista. Äiti oli painanut rintaansa vasten laihat, yhteen puserretut kätensä silmät ylös luotuina ja niin surullisina, kuin kantaisi hän kaikkien sukukuntien ja kaikkien aikojen synnit Pojan eteen, armoa rukoillen. Pyhä Johannes katsoi alas, ja hänen kasvonsa olivat kuin kokoonkäpristyneet tämän mysteerin miettimisestä.