Munkki luki — Olav oli tuntenut tuon luvun lapsuudessaan:
O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus. [O vos omnes j.n.e. — Eikö tämä teihin koske, kaikki, jotka tästä käytte ohitse? Katsokaat ja nähkäät, onko kipua sen vertaista, kuin minun kipuni. (Jeremian valitusvirret I, 12.)]
Ingunn makasi kotona kuoleman kielissä, ehkä oli jo kuollutkin. Hän, Olav, ei tuntenut sitä todelliseksi, mutta tiesi nyt, että tämä hänenkin surunsa oli kuin yksi noista verisistä haavoista ristiinnaulitun ruumiissa. Jokainen synti, jonka hän oli tehnyt, jokainen haava, jonka hän oli iskenyt itseensä ja muihin, oli tuollainen verinaarmu, jolla hän oli haavoittanut Jumalaansa. Hän tunsi oman sydänverensä juoksevan mustana ja suruista raskaana hänen suonissaan, tiesi, että hänenkin syntielämänsä oli ollut yhtenä pisarana siinä kalkissa, jonka Herra oli tyhjentänyt Getsemanessa. Ja hän muisti lapsuudessa oppimansa raamatunlauseen, jota hän oli luullut käskyksi; mutta nyt se soi hänen korvissaan aivan kuin murheellisen ystävän huulilta kuuluva rukous: Vade, et amplius jam noli peccare. [Vade j.n.e. — Mene, äläkä enää sillä tavoin syntiä tee. (P. Johanneksen ev. 8, 11.)]
Ja nyt oli kuin hänen silmänsä olisivat kadottaneet näkökykynsä ja kaikki veri syöksynyt sydämeen, takaisin alkulähteeseen ja hänen ruumiinsa tullut päältäpäin kylmäksi kuin kuolleen. Kaikki tuo oli aivan kuin hän itse: hänen oma sielunsa oli kuin tämä huone, kirkoksi aiottu, mutta tyhjä, vailla Jumalaa; pimeys ja sekasorto vallitsi sen sisällä, mutta ainoat valonkipunat, jotka paloivat siellä ja levittivät lämpöä, olivat yhdessä kasassa pois suljetun Herran, ristiinnaulitun Kristuksen ympärillä, joka kärsi hänen syntinsä ja epätoivonsa tuskia. — Vade, et amplius jam noli peccare.
Herrani ja Jumalani! Niin, Herra, minä tulen — minä tulen, sillä rakastan sinua. Rakastan sinua ja ymmärrän: Tibi soli peccavi, et malum coram te feci. Juuri sinua vastaan olen syntiä tehnyt, sinua vastaan rikkonut. Hän oli sanonut nuo sanat tuhat kertaa, mutta nyt vasta hän tiesi, että se oli totuus, joka keräsi itseensä kaikki muut totuudet aivan kuin maljaan.
— Minun Jumalani, minun kaikkeni! —
Sitten joku kosketti hänen olkaansa — ja hän hätkähti. Tulija oli Lauritsa Bjørgulfinpoika; hän ilmoitti hevosten olevan pihassa. Tätä tietä pääsi pikemmin — nuorukainen vei Olavin kirkon läpi kuoriin. Nyt, kun Olavin silmät olivat tottuneet pimeään, hän erotti alttarin — paljaan kivipaaden, vielä vihkimättömän ja koristamattoman — kylmän, kuolleen sydämen. — Kuorin eteläpäässä oli pieni ovi.
"Katso eteesi — tänne ei vielä ole saatu portaita." Lauritsa hyppäsi lumeen. Ulkona pihalla seisoi kaksi luostariveljeä. Toinen piteli hevosta, toinen kantoi lyhtyä. Lauritsa näkyi sanoneen heille, mistä oli kysymys, sillä toinen heistä tuli Olavia kohti — hän oli ollut sira Hallbjørnin luona ja käynyt kerran Hestvikenissäkin. Olav tunsi munkin kasvot, muttei muistanut hänen nimeään.
"Kärsivällisesti ja tyynesti kantoi vaimosi kuormansa. Vai niin, no sitten siellä on veli Stefan — kyllä mekin muistamme vaimosi rukouksissamme tänä iltana."
* * * * *