Pohjoistuuli puhalsi heidän selkäänsä heidän ratsastaessaan jäätä pitkin — se oli pitkät matkat kiiltävä kuin rauta, tuulen ajettua pois viimeksi sataneen lumen. Kuu nousi vasta aamupuoleen; yö oli musta ja tähtikirkas.
"Ajetaan Skogiin", sanoi Olavin opas, "sieltä saamme nahkamekot yllemme."
* * * * *
Skog oli suuri kartano, totesi Olav — pimeässä häämötti paljon isoja rakennuksia. Nuori Lauritsa hypähti satulasta laajan mekon estämättä häntä vähääkään, oikoi ja verrytteli vähän pitkää, jäntevää vartaloaan ja lähti avaamaan erään rakennuksen ovea. Sitten hän jäi seisomaan hevosensa luo puhellen ja taputellen sitä, kunnes ulos tuli lyhtyä kantava mies — valo aivan kuin liiti lunta pitkin.
"Astu alas, Olav, mennään sisään." Hän otti pihkavalkean mieheltä ja näytti tietä pihan poikki. "Asumme siellä, missä olemme asuneet siitä asti kun menimme naimisiin — äitipuoleni ja Aasmund, veljeni, asuvat isossatuvassa, kuten isäni eläessä." Hän näytti aivan kuin otaksuvan, että kaikki tunsivat Skogin isoisten asiat.
"Onko isäsi kuollut?" kysyi Olav jotakin sanoakseen.
"Kyllä, siitä on jo puolitoista vuotta."
"Jopa sitten olet nuori — ollaksesi tämän suuren kartanon isäntä."
"Minäkö? En minä ole niin nuori — olen kolmekolmatta ikäinen." Hän aukaisi erään oven. Skogissa ei näkynyt olevan tapana lukita ovia. Porstuasta he tulivat pieneen, lämpimään, kauniiseen tupaan. Lauritsa sytytti paksun talikynttilän, joka oli lähellä uudinsänkyä, viskasi päretikun liedelle ja puhui sänkyyn päin. Hän pisti tukun naisenvaatteita verhojen taa.
Kohta sen jälkeen astui sieltä esiin nuori vaimo keveissä pukimissa, punainen vaippa väljän, sinisen paidan yllä — työntäen pikimustia hiussuortuvia hunnun alle, jonka hän oli kietonut kapeiden, suurisilmäisten kasvojen ympäri. Hänen puuhaillessaan keveästi, reippaasti ja nuorekkaasti makasi mies puoliksi sängyn sisään kumartuneena — sieltä kuului pikkulapsen jokellusta, ja nuori isä nauroi ääneen.