"Vai sinä — vai viet sinä isältäsi nenän — päästäpäs nyt, Haavard. Vai tahdotko sinä tietää, olenko minä palelluttanut sen." Sitten kuului piilossa olevan lapsen kikattavaa naurua.
Talon emäntä oli kantanut esiin ruokaa kamarista ja tarjosi vieraalle olutkulhoa, josta kuohu valui yli. Olav kiitti, mutta pudisti päätään — hän ei olisi voinut syödä eikä juoda tällä hetkellä vaikka olisi ollut mitä. Lauritsa ravisti päältään lapsen, jonka kanssa oli leikkinyt, meni pöydän luo ja söi seisoaltaan.
"Annapas minulle kulaus vettä, Ragnfrid. Vaimoni ja minä olemme luvanneet olla juomatta muuta kuin vettä nyt paaston aikana, ellemme ole vieraiden parissa tai matkalla", sanoi hän luoden kaipaavan katseen kuohuvaan olutkulhoon. Veitikkamaisesti hymyillen otti Olav vastaan tervetuliaisryypyn, joi siitä siemauksen ja ojensi kulhon isännälle, joka nyt käytti sitä hyväkseen — nuorukainen ei näyttänyt olevan halukas luopumaan lievästä humalasta, joka hänellä oli ollut heidän lähtiessään Oslosta. Se oli vähennyt ratsailla ollessa, mutta nyt hän lisäsi sitä runsain mitoin.
Olaviin vaikutti tuo yksi ainoa siemaus, minkä hän oli ottanut suuhunsa ja nielaissut, siten, että hän aivan kuin heräsi hurmiotilastaan. Pois katosi äskeinen ihmeellinen tunne siitä, että kaikki, mitä hän näki ja tunsi, oli kuin varjoa ja että hänet itsensä oli Jumala temmannut niiltä teiltä, millä ihmiset kulkivat, ja asettanut hänet silmiensä eteen, autiolle paikalle — koska Hän tahtoi, että tämä Hänen luotunsa viimeinkin ymmärtäisi. Poissa kaikki näkyväisen maailman äänet, jotka hän oli kuullut kuin vuonon kohinan vuoren alta kotona Hestvikenissä, tajuten ne kuuntelemattaan — ja äänet, jotka puhuivat kuin suljetun seinän takaa, missä hän oli yksin yhden ainoan Äänen kanssa, joka vaati ja valitti täynnä rakkautta ja surua: O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus —!
— Nyt ovi oli aukaistu tuohon lukittuun huoneeseen ja Ääni vaikeni — ja hän istui uppo-outojen ihmisten parissa vieraassa tuvassa keskellä yötä ja aikoi matkata pitkin tuntemattomia teitä kotiin. Ja siellä odotti kuolema ja valinta, jonka hän oli tehnyt itselleen vuosi vuodelta vaikeammaksi; hän näki nyt senkin edessään, näki, miten hän oli lykännyt sitä eteenpäin joka päivä. Mutta nyt se oli edessä — hän tiesi sen istuessaan tässä viluissaan ja turtuneena, havahtuneena ihmeellisestä haaveenkaltaisesta tilastaan: tuon näyn jälkeen, tai mikä se lienee ollut, hän ei enää voinut jatkaa matkaansa puoliunessa, toivoen, että Jumala kerran valitsisi hänen puolestaan — pakottaisi hänet valitsemaan.
— Niin monta kertaa hän oli antanut johdattaa itsensä tieltä harhapoluille, joita hän ei ollut tahtonut kulkea. Kauan aikaa sitten hän oli havainnut todeksi Torfinn-piispan sanat: se, joka on päättänyt tehdä oman päänsä mukaan, tulee näkemään päivän, jolloin hän huomaa tehneensä sellaista, mitä ei ole tahtonut. Mutta hän ymmärsi, että tuollainen tahto oli kuin heittokeihäs, jonka antaa singota kädestään umpimähkään. — Mutta hänen oma sisin tahtonsa oli kuin miekka. Kun hänet oli otettu kristinuskoon, oli hän saanut tuon vapaan tahdon, kuten päällikkö antaa soturilleen miekan, lyödessään hänet ritariksi. Vaikka hän olisi viskannut luotaan kaikki aseensa, taittanut ne ja tehnyt ne kelpaamattomiksi — niin oikeus valintaan, tahtoiko hän seurata Jumalaa vai hylätä Hänet, oli kuin kalpa, jota Herra ei tahtonut lyödä hänen kädestään milloinkaan. Vaikka hänen kristitynkunniansa ja -uskollisuutensa olisi ollut kuin petturin väärinkäytetty ritarimiekka, ei Jumala ottanut sitä häneltä pois, vaan hänen täytyi kantaa sitä keskellä Vapahtajamme vihollisparvea tai antaa se polvistuen takaisin tuolle Herralle, joka sittenkin oli valmis nostamaan hänet rinnoilleen, suomaan hänelle rauhansuudelman ja lahjoittamaan hänelle takaisin hänen miekkansa, puhdistettuna ja siunattuna.
— Olav tunsi kiihkeää halua olla yksin näine ajatuksineen — vaikka hän kyllä tunsi, että tämä nuori Lauritsa oli erittäin hyvänsuopa ja tiesi, että hänen olisi vaikea löytää kotiin tänä yönä ilman toisen apua. Mutta tuo nuori pariskunta kiusasi ja vaivasi häntä lakkaamatta auttavaisuudellaan. Vaimo kävi polvilleen hänen eteensä, tahtoen auttaa häntä muuttamaan saappaita, ja oli etsinyt esiin paksut sarkasäärykset ja raskaat, karvaiset saappaat, joissa oli olkia pohjalla. Hänen ihonsa ja hiustensa tuoksu tulvahti Olavia vastaan lämpimänä ja raikkaana — ja hän pakeni itseään aivan kuin ponnistaen vastaan. Nuori äiti uhkui kaikkia niitä elämän antimia, joiden luota hänet oli suljettu pois askel askeleelta, kunnes hän tänä yönä oli nähnyt joutuneensa erotetuksi niistä niin täydellisesti, kuin hän jo olisi antanut munkkilupauksen.
Mies toi sylillisen nahkavaatteita ja rupesi valikoimaan Olaville käypiä. Olav tuli kumman alakuloiseksi huomatessaan täyttävänsä niin pienen sijan tuon toisen vaatteissa — hän aivan hävisi niihin saatuaan ne päälleen. Olav vaikutti hartiakkaalta ja toinen hoikalta mutta tämä oli myös tukevampi kuin miltä näytti, sillä hänellä oli lisäksi pituutta. Ja ylpeyden tuskassa Olav tunsi mieltään loukkaavan sen, että hän oli kaikessa vähäpätöisempi tuota Lauritsa Bjørgulfinpoikaa, niin kasvultaan kuin arvoltaan ja mahdiltaan — tuota vaaleata pojanhuiskaletta, joka oli tottunut tähän tuvan kotoiseen ilmapiiriin, vaimon ja lapsen läheisyyteen ja joka käski ja määräsi isäntänä rikkaassa ritarikartanossa auttavaisena, hyvänsuopana ja tyytyväisenä. Hänellä oli soikeat kasvot ja kauniit, voimakkaat piirteet, mutta posket olivat vielä sileät ja lapsekkaan pyöreät; elämä ei ollut uurtanut vielä ainoatakaan vakoa tuohon nuoreen, raikkaaseen ihoon — eikä kai tullut uurtamaankaan: hän oli sen näköinen, kuin hänet olisi ollut määrätty kulkemaan tietään halki maailman tuntematta koskaan surua.
Olav sanoi, että hän kyllä löytäisi yksinkin metsän läpi Skeidissokniin, Lauritsan ei tarvinnut lähteä kotoaan näin myöhään yöllä tässä pakkasessa. Mutta hänen isäntänsä vastasi innokkaasti, että nyt kun ei ollut satanut kunnolla lunta pitkään aikaan, oli metsä täynnä jälkiä, ja täytyi tuntea hyvin Gerdarudin tiet osatakseen perille suoraan. Eikä yöllinen ratsastus haitannut häntä vähääkään.
Pihamaalla piteli renki kahta hevosta — kauniita, eloisia eläimiä. Tämä nuori knaappi oli oiva ratsumies, ja hänellä oli mitä parhaimmat hevoset. Olav harmitteli salaa, että hänen täytyi ottaa vastaan apua noustessaan satulaan — se oli noiden isojen saappaiden syy.