He ratsastivat metsätaivalta suurimman osan matkaa; ohut lumikerros oli jäätynyt kovaksi, ja siinä kulki ristiin rastiin hiihtäjien leveitä latuja, ratsastajien ja rekien jälkiä — eikä kuuta ollut odotettavissa taivaalle ennen kuin tunnin kuluttua. Olav ymmärsi, että hän olisi saanut harhailla kauan, ennen kuin olisi löytänyt ulos tästä metsästä.
Viimein he pääsivät ulos parista pienestä lehdosta ja näkivät edessään lakealla Skeidiskirkenin. Hiukan vajaa kuun kiekko oli juuri noussut koilliselle taivaalle matalien harjujen takaa. Kuun vinosti paistavassa, häilyvässä valossa oli tasanko kuin varjojen halkoma, sillä lumi oli kerääntynyt kinoksiin, joiden välillä oli kiiltäviä, paljaita hankitäpliä — ja yhtäkkiä Olav muisti yön, jolloin hän oli paennut Ruotsiin — enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Tuo laidasta vajaa kuu kai oli johdattanut sen hänen mieleensä — hänen oli silloinkin täytynyt odottaa kuun nousua ja hän oli lähtenyt matkaan jokseenkin samoihin aikoihin yöllä.
Hän sanoi oppaalleen tästä eteenpäin tuntevansa hyvin etelään vievät tiet ja kiitti Lauritsaa avusta sekä lupasi lähettää hänen hevosensa takaisin ensi tilassa.
"No niin — Jumala auttakoon sinua, Olav-isäntä, että kotonasi asiat olisivat paremmin kuin odotat. Hyvästi!"
Olav antoi hevosensa seisoa, kunnes toisen ratsastus oli häipynyt yöhön. Silloin hän kääntyi etelään ja länteen vievälle tielle. Seutu oli jokseenkin alavaa ja tie kovaksi poljettu ja hyvä pitkät matkat eteenpäin, niin että hän voi ratsastaa nopeasti. Talojen välit eivät olleet pitkät.
Kuu kohosi korkeammalle ja sammutti pienemmät tähdet, ja sen vihertävä valo alkoi levitä taivaan äärille, yli valkoisten kenttien ja harmaanhuurteisten metsäin; varjot ryömivät kokoon ja kutistuivat pieniksi.
Kerran kaikui kukon kiekaus läpi kuutamon — siihen kuului vastaus kaukaisemmista taloista, ja Olav huomasi, miten yö oli hiljainen. Ei yksikään koira haukahtanut missään, ei yksikään eläin äännähtänyt, ei kuulunut hiiskahdustakaan hänen omaa, yksinäistä ratsastustaan lukuun ottamatta.
Ja jälleen hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut toisessa maailmassa. Kaikki elämä ja lämpö oli vaipunut alas, oli kytketty pakkasen ja unen kahleisiin kuten kalat merenpohjaan talvella. Yksin hän kulki kuolemanvaltakunnan halki, jonka yli pakkanen ja kuutamo kohottivat äärettömän, kaikuvan kupukaton, samalla kun hänen sisästään kuului lakkaamatta Ääni:
O vos omnes, qui transitis per viam, attendite, et videte, si est dolor sicut dolor meus!
Taipua, taipua, antautua, jättää elämänsä noihin lävistettyihin käsiin, niinkuin voitettu mies jättää miekkansa voittajaritarin käsiin. Viimeksi kuluneena vuonna, sen jälkeen kun hänestä oli tullut avionrikkoja, ei hän ollut koskaan tahtonut ajatella Jumalan armahtavaisuutta — olisi ollut miehuutonta ja kunniatonta vilkuilla sinnepäin. Niin kauan hän oli jo pelännyt ja paennut oikeutta ihmisten edessä. Ja nyt, kun hänen asiansa oli tullut niin vanhaksi, että hän kenties säästyisi maksamasta täyttä korvausta teostansa, rukoilisiko hän armoa nyt? — Hänen sisällään oli liikkunut semmoinen ajatus, että hänen, joka oli paennut maailman tuomiota, täytyi olla siksi rehellinen, ettei hän yrittäisi puikkia pakoon Jumalan tuomiota.