Mutta tänä yönä, nyt kun hän kulki täällä talvisen kuun paisteessa kuin ajasta ja elämästä pois temmattuna, lähellä ikuisuuden rantaa, hän ymmärsi, että hänen lapsuudessaan kuulemansa totuus piti paikkansa: kaikkia syntejä suurempi synti on epäillä Jumalan armoa. Kieltää tuota sydäntä antamasta anteeksi, jonka keihäs on lävistänyt. Ja tässä kylmässä, kirkkaassa valossa hän näki, että sehän oli sama tuska, jota hän oli saanut kokea itse, sikäli kuin ihmisen sydän voi kuvastaa Jumalan sydäntä — kuten tiellä olevat lätäköt voivat kuvastaa yhden tähden väreilevässä pinnassaan yötaivaan tähtisäihkeen alla, — sinä iltana monta, monta vuotta sitten, jolloin hän oli tullut Bergiin ja sai kuulla Arnvidin suusta Ingunnin aikoneen hukuttaa itsensä, paeta hänen anteeksiantoaan ja rakkauttaan ja palavaa haluaan nostaa hänet ylös ja kantaa hänet turvan paikkaan —.

Hän näki tänä yönä edessään Arnvidin kasvot, ja ystävä puhui näin: Sinä otit vastaan kaiken, mitä minä saatoin antaa sinulle, sinä et rikkonut ystävyyttämme, siksi olit paras ystäväni. Hän muisti myös Torhildia — hän ei ollut nähnyt tätä sen päivän jälkeen, jolloin hänen oli täytynyt ajaa tämä talostaan siksi, että hän kantoi sydämensä alla lasta, joka oli hänen, naineen miehen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt poikaansa — eikä hän voinut tehdä mitään äidin ja lapsen kunnian pelastamiseksi. Mutta Torhild oli lähtenyt sanomatta ainoatakaan katkeraa sanaa, kohtaloaan valittamatta. Hän aavisti Torhildin pitävän hänestä niin paljon, että tämä oli voinut lähteä valittamatta ja että tämän suurin lohtu onnettomuudessa oli ollut, että hän siten saattoi tehdä vielä yhden hyvän työn Olaville.

Viheliäiselle syntisellekin oli vaikeinta, kun ei hänen ystävänsä tahtonut ottaa vastaan tarjottua apua. Huolimatta siitä, että hän itse oli vajonnut niin syvälle syntiin ja suruun, oli Jumala antanut hänen löytää rauhan onnessaan: hän oli saanut antaa Ingunnille paljon, eikä hänelle ollut milloinkaan sanottu, että nyt oli mitta täysi. — Ja jälleen hänen mieleensä nousivat lapsena opitut sanat kuin kirkastuneina ja hän ymmärsi niiden sisimmän merkityksen: "Quia apud te propitiatio est: et propter legem tuam sustinui te, Domine." [Quia apud te j.n.e.: Sinulla on anteeksianto, ja Sinun kunniasi tähden odotan Sinua, Herra! (Psalmi de Profundis.)]

Vieras hevonen alkoi väsyä — Olav pysähdytti sen avonaiselle kohdalle tultuaan ja antoi sen hengähtää. Sekä hän että hevonen olivat kuurassa — Olav havahtui ja katseli ympärilleen. Hänen takanaan, ylhäällä metsän laidassa, oli talo, jota hän ei muistanut ennestään; hänen edessään levisi iso valkoinen aukea, korkean kuurasta välkkyvän kaislikon reunustamana, joka ritisi hiljaa tuulessa — järvi siis. Hän ei tiennyt missä oli. Hän oli varmaan ratsastanut liian kauas itään, sisämaahan päin.

* * * * *

Kuu oli vaipunut matalalle lounaaseen ja sen valo oli himmennyt, ja taivas alkoi vaaleta ja sinertää, muuttuen mantereen puolella punaisen kellerväksi, kun Olav viimeinkin saapui parin pienen taloryhmän luo pitäjän eteläpäässä. Lyhin tie Hestvikeniin kulki Hevoskallion yli. Kangistuneena, viluissaan ja kuolemanväsyneenä hän seisoi maassa, oikaisi itseään ja haukotteli — hän oli laskeutunut hevosen selästä taluttaakseen uupunutta hevosparkaa harjun reunaa ylös. Ääneti hän taputti hiukan tuota vierasta hevosta ja silitti sen turpaa. Turpakarvoissa oli kuuraa ja jäätynyttä vaahtoa. — Nyt oli täysi päivä.

Saavuttuaan harjulle hän jäi hetkeksi kuuntelemaan — epätavallinen hiljaisuus tunki kaikkien hänen aistiensa läpi: vuono oli vaiennut ja jäätynyt viime pakkasissa. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi harmahtavaa, rosoista jäätä. Alkupuolella viikkoa puhaltanut etelätuuli oli murtanut rikki ensimmäisen jääkuoren ja ajanut lohkareet rannikolle, ja viime yön pakkanen oli sitonut kaiken yhdeksi peitteeksi. Kylmä viima puhalsi maailman yli ja muutti kaiken harmaaksi huurreturkiksi — ja ilma alkoi punertaa heikosti auringon tehdessä nousuaan sumusta.

* * * * *

Munkki tuli häntä vastaan ovelle kuultuaan hevosen kavioiden kapseen:
"Jumala olkoon kiitetty, että ehdit ajoissa —!"

— Sitten hän seisoi Ingunnin vuoteen ääressä. — Tämä makasi siinä horroksessa, kapeat keltaiset kädet ristissä sisään vajonneella rinnalla — hän oli aivan ruumiin näköinen, paitsi että silmäterät liikkuivat vielä hiukan kalvonohuiden luomien alla. Viiltävää tuskaa tuntien Olav käsitti, että pian hän ei enää olisi makaava siinä. Yli kolme vuotta Olav oli kulkenut näissä ovissa vaimon maatessa vuoteen omana kiusattuna, jaksamatta liikuttaa muuta kuin päätään ja käsiään. Herra Jeesus Kristus, oliko hänelle merkinnyt niin paljon vain se, että hän oli olemassa —!