— Munkki puhui puhumistaan — siitä, miten oli hyvä, että tämä nyt vihdoinkin pääsisi vaivoistaan, kun hänen viimeiseltä oli täytynyt virua siinä selkä avonaisilla verihaavoilla! Kärsivällisenä ja hurskaana. Hän, veli Stefan, oli rukoillut puolestaan ryhtyessään antamaan hänelle viimeistä sielunhoitoa: Herra, suo meidän kaikkien olla yhtä hyvin valmistautuneet kuolemaan kuin Ingunn-emäntä. Heti sen jälkeen tämä oli vaipunut horrokseen — hän oli nyt maannut tuolla lailla kaksikymmentä tuntia, ja tuskin hän siitä enää heräisi; näytti siltä, kuin hän saisi erota ilman kuolinkamppailua. Sitten hän alkoi kysellä Olavin matkasta — hänen suunsa ei ollut hetkeäkään hiljaa — "mutta tuokaa toki isännälle jotakin syötävää!"
Palvelustyttö kantoi sisään olutta, leipää ja vadillisen vastakeitettyä, suolattua molvaa. Olavia alkoi ällöttää, heti kun hän tunsi kalavadilta nousevan lipeän hajun, ja hän tahtoi vastustella, mutta munkki laski hellästi likaisen sierettyneen käden hänen olkapäälleen ja pakotti hänet syömään. Olav tunsi, että tämä veli Stefan oli hänelle vastenmielinen — hänen vaippansa haisi niin pahalta ja hänen kasvonsa muistuttivat paholaisen naamaa, terävine, aivan kuin luuttomine nenänpäineen. —
Jo ensimmäisestä suupalasta Olav rupesi voimaan pahoin — hänen kurkkuunsa koski, ja suu tuli täyteen vettä. Mutta saatuaan nielaistuksi pari suullista hän huomasi olevansa kauhean nälissään. Istuessaan siinä syömässä hän tuijotti tietämättään Eirikiin, joka hommaili jotakin paikallaan penkillä. Pojan huomattua isän katsovan häntä hän tuli näyttämään tälle, mitä hän oli puuhaillut — ja hän oli niin innoissaan, että unohti isää kohtaan tuntemansa arkuuden: hän oli säilyttänyt kaksi paria isän viimeksi kaupungista tuomia pähkinänkuoria, ja nyt hän oli keksinyt, mitä niillä tekisi. Hän keräsi vahan, joka tippui äidin kuolemankynttilästä ja täytti sillä pähkinänkuoret; toinen oli Cecilialle, toinen hänelle itselleen. Veli Stefan innostui heti pojan toimista ja noukki kynttilän syrjälle valunutta vahaa, tuumien Eirikin kanssa, millä he voisivat estää kuoria irtaantumasta toisistaan perästäpäin.
Väsymys valtasi Olavin kun hän oli tullut kylläiseksi. Hän istui nojaten niskaansa hirsiin; veri jyski hänen kaulallaan ja korvien takana, eivätkä silmät tahtoneet totella, kun hän koki kiinnittää ne johonkin — ja hän näki kuolinvuoteen ääressä olevan vihityn kynttilän valon kaksinkertaisena. Hetkittäin painuivat hänen luomensa kiinni kokonaan ja hänen edessään häilyi kuvia ja ajatuksia kuin usvaa — mutta kohentautuessaan hereille ja avattuaan silmänsä hän havaitsi sen kadonneen. Hän tunsi itsensä veltoksi ja tyhjäksi, ja muisto viime yöstä ja kaikesta, mitä hän silloin oli läpikäynyt, oli niin etäistä kuin vanha uni. — Tuo väsymätön veli Stefan tuli taas kiusaamaan häntä, tahtoi saada hänet viskautumaan pitkäkseen vähäksi aikaa pohjoisseinän sänkyyn — ja lupasi herättää hänet, jos vaimon tilassa tapahtuisi muutos. Olav pudisti jyrkästi päätään ja jäi istumaan. Näin kuluivat tunnit puoleen päivään.
Hän oli vuoroin nukkunut, vuoroin ollut horroksissa nähdessään veli Stefanin alkavan hääriä kiireesti kuolevan luona. Polvistuen lattialle tämä kohotti toisella kädellä ristiinnaulitun kuvan Ingunnin kasvojen eteen ja viittoi toisella vilkkaasti Olaville.
Olav oli siellä samassa. Ingunn makasi silmät ammollaan, mutta Olav ei tiennyt, näkikö hän mitään — tunsiko hän papin kädessä olevaa ristiinnaulitunkuvaa tai Olavia, joka kumartui hänen ylitseen. Hetkiseksi ilmestyi noihin suuriin, sinimustiin silmiin aivan kuin elon häivettä; katse tuntui etsivän. — Olav kumartui lähemmäs vaimoaan, ja munkki piti ristiinnaulitunkuvaa aivan hänen silmiensä edessä — mutta äskeinen heikko, häilyvä levottomuus viipyi niissä yhä.
Silloin Olav meni pois, tarttui Eirikin käteen ja talutti hänet äidin sängyn luo. Munkki oli alkanut lukea kuolevien litaniaa.
"Etsitkö Eirikiä, Ingunn — tässä hän on!"
Olav oli laskenut käsivartensa pojan ympäri ja piti tätä itseään vasten. Eirik ulottui häntä olkapäähän. — Olav ei tiennyt, tunsiko Ingunn heitä nytkään.
Silloin hän polvistui, käsivarsi yhä pojan ympärillä. Eirik alkoi itkeä hiljaa ja katkerasti, sanellen maahan polvistuneena isänsä kanssa vastaukset rukouksiin.