"— Ei sinne reunalle — siellä ei kestä — reunalla — Olav — älä."
Olav ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan — puhuiko hän horroksissa vai mitä. Melkein tietämättään hän kiersi kätensä Eirikin ympäri, kohosi pystyyn ja nosti pojan jaloilleen.
"Älä itke niin ääneen", hän kuiskasi ja vei pojan istumaan penkille.
Eirik katsoi häneen epätoivoisesti — lapsen kasvot olivat itkusta turvonneet.
"Isä", kuiskasi hän. "Isä — ethän sinä lähetä meitä pois
Hestvikenistä, vaikka äitimme kuoleekin?"
"Lähetä, ketä?" kysyi Olav kuin unessa.
"Meitä. Minua ja Ceciliaa."
"En suin —", Olav vaikeni äkkiä ja pidätti henkeään. Lapset — niitä hän ei ollut muistanut ollenkaan, ajatellessaan noita muita asioita viime yönä. Hän joutui aivan kuin ymmälle — mutta ei tahtonut ajatella sitä nyt, vaan lykätä asian pohtimisen toistaiseksi. Kuin unessa hän istuutui penkille kappaleen matkaa Eirikistä.
Hän ei jaksanut taistella juuri nyt —. Lapsia — lapsia hän ei ollut muistanut.
* * * * *