Lopulta hänen täytyi antaa Eirikin viedä tuo kiukkuinen kakara takaisin kasvatusäidille.
* * * * *
Sitten Olav heräsi kerran pilkkopimeässä — rasvatuikku oli sammunut. Hän oli nukkunut — nukkunut ensimmäisen kerran Ingunnin kuoltua — syvästi ja rauhallisesti. Hänen mielensä suli niin ihmeen pehmeäksi kiitollisuudesta, sillä hän tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi ja pitkästä sairaudesta parantuneeksi — tuntui suloiselta herätä olematta väsynyt.
Hän ummisti uudelleen silmänsä, sillä pimeys oli niin täydellinen, että se aivan kuin löi vastaan. Silloin hänelle selvisi, että hän oli nähnyt untakin nukkuessaan. Hän koetti kerätä unensa sirpaleet — Ingunnista hän oli uneksinut koko ajan ja auringonpaisteesta — hän tunsi sen valon vieläkin.
— Hän oli nähnyt unta, että hän ja Ingunn seisoivat pienessä notkossa nurmikumpujen välissä, missä virtasi Frettasteinin pohjoispuolella oleva pieni puro. Mäki oli vielä paljas ja väritön viime vuoden kuihtuneesta, litteäksi painuneesta ruohosta, mutta paikoitellen, pitkin puron laitaa, kasvoi muutamia punaruskeita ja tummanvihreitä kiiltäviä lehti-ituja, jotka pistivät esiin kuolleesta ruohosta. He olivat aivan tuon valkoisen maakiven alapuolella, joka täytti koko puron uoman; se pani veden porlottamaan kiven yli ja syrjitse pienenä koskena ja muodosti alle altaan, jossa vesi kuohui ja suihki ja pulahteli. He seisoivat katsellen altaassa uiskentelevia kaarnavenheitä. Ingunnilla oli vanha, punainen mekkonsa — he eivät kai olleet vielä täysikasvuisia.
— Läpi koko unen hän oli kulkenut Ingunnin rinnalla tuota puron rantaa pitkin. Olavista näytti sitten kuin he olisivat seisoneet suuren kuusen alla, keskellä jyrkintä kivivieremää, alempana puron varrella, missä vesi solisee ahtaan vuorisolan läpi; isot, alas vierineet kivet täyttivät pienen uoman, ja kummankin rinteen ryteikössä kasvoi sanajalkoja ja tervakukkia ja maitikoita ja vatunvarsia niin tiheässä, ettei tiennyt minne jalkansa asettaa löysässä olevien kivien keskellä. — Ingunn pelkäsi jotakin, turvautui häneen molemmin käsin ja voihkaisi hiljaa — ja hän tunsi ahdistusta omassakin sydämessään. Heidän päänsä päällä hän näki rotkon yläpuolella olevan kapean kaistaleen taivasta — siihen kokoontui juuri ukkospilviä.
— Kerran he olivat olleet aivan rannassa asti, siinä missä puro laskee Mjøseniin. Olav näki lahden poukaman, jota reunustivat tummanharmaat, terävät kivet vuoren alla. Järvi oli harmaan ja kolkon näköinen ja siinä kulki lakkapäitä. Ingunn ja hän astuivat rantaan, olivat kai menossa venettä lainaamaan.
— Hänen mielessään oli varmaan kuvastellut heidän muinoinen Hamarin-matkansa — muistot olivat vain epäjärjestyksessä ja muunneltuina, kuten aina unessa. Mutta heidän raikkaimman nuoruutensa sulo oli tuntunut unessa niin selvästi, että hän tunsi sen maun vieläkin.
— Ja toiselta puolen se oli ollut kuin koko heidän yhteisen elämänsä kuva.
Olipa miten oli — mutta hänen oli täytynyt nukkua koko yö, ehtiäkseen nähdä tämän kaiken. — Nyt oli varmaan pian aamu.