Tällä välin oli sattunut semmoinen ikävyys, että jotkut Steinfinnin mukana olleista vierasseutuisista huovimiehistä tahtoivat ryöstää, ja toiset pidättivät heitä. Tämän nujakan kestäessä joku oli päässyt pistämään tulen tuohipinoon, joka oli kartanorakennuksen ja erään aitan välisessä kapeassa sodassa. Syyllinen oli varmaankin Tjostolf-ilkimys, johon kukaan ei luottanut, ja hän oli myös varmaan kantanut tuohia parvelle, sillä yhtäkkiä koko aitta oli ilmiliekissä, vaikka hirret ja katto olivat märät ja turvonneet sateen jälkeen. Ja tuli tarttui myös kartanorakennukseen. Heidän täytyi kantaa ulos Mattiaksen ruumis ja päästää muut miehet menemään.

Nyt alkoi naapuritaloista kerääntyä miehiä paikalle, ja joukko talonpoikia hyökkäsi heidän niskaansa. Kummallakin puolen haavoittui muutama mies, mutta ei tiettävästi kukaan hengenvaarallisesti.

"Tulipaloa ja talonpoikia meidän ei olisi tarvinnut saada niskoillemme", sanoi Einar, "ellei Steinfinn olisi tahtonut esiintyä uroona ja näytellä ritaritapoja."

Olav ei ollut voinut koskaan sietää Einar Kolbeininpoikaa. Tämä oli kolme vuotta häntä vanhempi ja oli aina ollut kiusanhaluinen ja ilkeä nuorempia poikia kohtaan. Olav vastasi siis hänelle jotakuinkin pilkallisesti.

"Siitä asiasta ei ainakaan kukaan nostaisi käräjäjuttua sinun isääsi tai teitä veljeksiä vastaan — kukaan ei uskoisi Kolbein Borghildinpojan yllyttäneen velipuoltaan tarpeettomaan ylpeyteen."

"Varo itseäsi, nulikka — isää on aina nimitetty Hovin Toren pojaksi. Meidän sukumme on yhtä hyvää juurta kuin Aasan jälkeläiset — muista se, Olav. Äläkä sinä sormeile siinä minun sukulaisneitoani — ota paikalla kätesi hänen sylistään, ja sukkelaan!"

Olav ponnahti seisoalleen, ja he ryntäsivät vastakkain. Ingunn ja Arnvid juoksivat erottamaan heitä. Silloin Steinfinn kohosi paikaltaan vaatien sananvuoroa.

Talonväki, miehet ja naiset sekä vieraat, kerääntyivät pöydän ympärille. Steinfinn seisoi nojaten vaimonsa olkapäähän — hän ei enää ollut punainen kasvoiltaan, vaan valkoinen, ja hänen silmänsä olivat kuopalla. Multa hän puhui hymyillen, pysyttäytyen suorana:

"Minä tahdon kiittää teitä kaikkia, jotka seurasitte minua tälle retkelle — ensin sinua, veli, sekä poikiasi, sitten rakasta sisarenpoikaani, Arnvid Finninpoikaa, sekä miehiäni. Jos Jumala suo, olemme kyllä pian saava aikaan rauhan ja sovinnon tänä yönä sattuneiden tapausten jälkeen, sillä Hän on oikeamielinen Jumala ja tahtoo, että miehen tulee pitää arvossa vaimoaan ja suojella naisten kunniaa. Mutta minä olen nyt väsynyt, kunnon ystäväni, ja kaipaan päästä vuoteeseen vaimoni kera — antakaa anteeksi, etten puhu enempää — olen niin väsynyt, ja sainhan pienen naarmunkin ihooni. Grim ja Dalia kestitsevät teitä, ja te saatte juoda niin kauan kuin haluatte ja leikkiä ja iloita, kuten moisena ilonpäivänä sopii — mutta nyt me, Ingebjørg ja minä, menemme levolle — suokaa siis anteeksi, että lähdemme teidän luotanne —." Hän oli lopulta alkanut änkyttää ja puhua sekavasti, hän horjahti seisoessaan, ja Ingebjørgin täytyi tukea häntä heidän poistuessaan tuvasta.

Muutamat talon rengeistä olivat alkaneet kiljahdella, takoa puukonvarsilla pöytää ja juomapikareilla lattiaa, mutta melu hiljeni itsestään, ja miehet vetäytyivät ääneti syrjään. Jokainen aavisti, että Steinfinnin haava ehkä oli vaarallisempi kuin hän oli luulevinaan —.