Olav seisoi varjossa patsaiden alla — hän seisoi yhä käsikkäin
Ingunnin kanssa. Olav työnsi miekan tuppeen.

"Tule, mennään sinun aittaasi puhelemaan", kuiskasi hän.

Käsikädessä he juoksivat sateessa poikki aution, pimeän pihan, syöksyivät portaita ylös ja pysähtyivät kynnyksen yli päästyään huohottaen jännityksestä, aivan kuin olisivat tehneet jotakin luvatonta. Sitten he lensivät toistensa kaulaan.

Ingunn taivutti pojan pään rintaansa vasten ja haisteli hänen hiuksiaan. "Sinä käryät palaneelta", mutisi hän. — "Älä, älä", rukoili hän peloissaan; toinen rutisti häntä oven pihtipieltä vasten.

"En — en — minä menen heti", kuiskasi Olav takaisin, "nyt minä menen", höpötti hän.

"Niin —", sanoi Ingunn, mutta puristautui häneen vapisten ja pyörryksissä peläten, että tämä tekisi kuten sanoi. Hän tajusi heidän molempien olevan järjiltään — mutta oli kuin viime vuorokausien tavattomat, hurjat tunnit olisivat virtana pyyhkäisseet pois kaiken entisen ja nykyisen — ja miksi he kaksi, jotka olivat pelastuneet tähän pimeään aitanparveen, olisivat lähteneet toistensa luota — heillähän oli vain toisensa —.

Ingunn tunsi kultaisen pannan valuvan otsalle — Olav mellasti hänen auenneessa tukassaan. Otsakoriste putosi alas ja helähti maahan, ja poika painoi kaksin käsin hänen hiuksensa vasten kasvojaan ja tunki leukansa hänen olkapäähänsä.

Sitten he kuulivat Reidunnin — palvelusneidon, joka nukkui Ingunnin kanssa — huutavan jollekin alhaalla pihassa.

He kimmahtivat erilleen, tunnonvaivasta vapisten. Mutta Olav ojensi salamannopeasti kätensä, veti oven kiinni ja lukitsi sen.

Reidunn tuli solaan, kolkutti ovea ja huusi Ingunnia avaamaan. Nuo kaksi nuorta seisoivat pilkkopimeässä sydän jyskien.