Tyttö kolkutti jonkin aikaa — rynkytti ovea. Sitten hän varmaan luuli Ingunnin nukkuneen sikeään uneen. He kuulivat portaiden natisevan hänen raskaista askeleistaan. Ulkona pihamaalla hän huusi jotakin tyttöä — he ymmärsivät hänen lähteneen nukkumaan toiseen aittaan. Silloin Olav ja Ingunn syöksyivät toistensa syliin aivan kuin olisivat pelastuneet suuresta vaarasta.
V
Olav heräsi pilkkopimeässä — ja muisti samassa. Ja hänestä tuntui kuin hän olisi vajonnut siinä maatessaan, vajonnut syvälle alas. Hän tunsi puistatuksia kulmakarvojen kohdalla — sydän kuristui kokoon yhtä äkisti kuin turvaton pikkueläin vetäytyy käppyrään ihmiskäden ojentuessa sitä kohti.
Seinän puolella nukkui Ingunn, hengittäen kuten viaton, onnellinen lapsi hengittää unessa. Kauhu, häpeä ja suru vyöryivät Olavin sieluun — hän makasi niin hiljaa kuin kaikki voima olisi puhallettu pois hänen ytimistään. Hän toivoi palavasti voivansa paeta — hän ei mitenkään jaksanut kuulla Ingunnin valitusta, kun tämä heräsi unen auvoisasta unohduksesta. Mutta hän tunsi syvästi ja hämärästi, että jos jokin vielä saattoi pahentaa tätä kauheata asiaa, olisi se pakoon livahtaminen.
Sitten hänen mieleensä juolahti, että hänen täytyi koettaa pyrkiä alas parvesta ennen kuin kukaan heräisi. Hänen täytyi saada selville, mikä aika yöstä nyt oli. Mutta hän jäi makaamaan kuin halvautunut.
Viimein hän riistäytyi irti herpaannuksestaan, pujahti lattialle ja raotti ovea. Pilvet hohtivat vaaleanpunaisina kattojen takaa — täytyi olla tunti auringonnousuun.
Pukeutuessaan hän muisti jakaneensa viimeksi vuodetta Ingunnin kanssa menneenä jouluna, ja silloin hän oli ollut raivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt luovuttaa tuvassa oleva makuukomeronsa eräälle vieraalle ja itse kömpiä Steinfinnin tyttärien aittaan. Hän oli tuuppinut tylysti Ingunnia, kun tämä hänen mielestään vei liian paljon tilaa, ja töytäissyt vihaisesti takaisin, kun tyttö unissaan työnsi terävät kyynärpäänsä ja polvensa hänen lihaansa. Heidän silloisen viattomuutensa muisto kalvoi häntä kuin muisto kadotetusta paratiisin tarhasta.
Hän ei uskaltanut jäädä tänne kauemmaksi aikaa, hänen täytyi lähteä. Mutta kumartuessaan Ingunnin ääreen, tuntiessaan hänen tukkansa tuoksun, nähdessään hänen kasvojensa ja jäsentensä häämöttävän pimeästä hän tunsi — katumuksesta ja häpeästä huolimatta — että tämä sentään oli viehättävääkin. — Hän kumartui aivan alas, niin että hänen otsansa tuli lähelle Ingunnin olkaa — ja jälleen hänen sydäntään kiehtoi tuo outo kaksipäinen tunne: ilo siitä, että hänen nuori morsiamensa oli niin heiveröinen ja hento, ja tuska pelkästä ajatuksesta, että jokin saattaisi koskea häneen kovin kourin ja säälimättä.
Ei milloinkaan, päätti hän itsekseen, ei milloinkaan hän ole tekevä Ingunnille enää pahaa. Ja tämän päätöksen tehtyään hän sai vähän enemmän rohkeutta voidakseen kohdata tytön hereillä. Hän kosketti kädellään Ingunnin kasvoja ja lausui hiljaa hänen nimensä.
Tyttö kavahti istualleen ja oli hetken kuin päähän lyöty. Sitten hän tarttui niin rajusti Olavin kaulaan, että tämä pökertyi polvilleen, vartalo taipuneena tyttöä kohti.