Hän ei ollut ajatellut tarkemmin, mikä hinta heiltä ehkä vaadittaisiin Mattias Haraldinpojan taloon tehdystä retkestä — eivätkä sitä olleet ajatelleet muutkaan, mikäli hän saattoi ymmärtää. Ja samapa tuo; Steinfinn ei ollut voinut tehdä toisin. — Mutta hän ei pitänyt tuosta kirotusta ulvonnasta, joka kuului alhaalta. Steinfinnin haavat eivät olleet aivan vaarattomat, sen hän tiesi, sillä hän oli pidellyt tämän käsivartta Arnvidin sitoessa sitä. Ja hän muisti Steinfinnin ilmeen — miltä hän kerran oli näyttänyt heidän purjehtiessaan takaisin päin — ja kerran heidän ratsastaessaan kotiin töyrästä ylös: Kolbeinin oli täytynyt mennä taluttamaan hevosta ja tukea samalla veljeään. Ja hän oli nähnyt tuon ilmeen taas viimeksi illalla Steinfinnin sanoessa hyvää yötä.
Nyt hänelle äkkiä selvisi, miten paljon hän piti kasvatusisästään. Hän oli pitänyt tämän olemassaoloa aivan kuin luonnollisena asiana — ollut kiintynyt häneen tavallaan, vaikka samalla oli kunnioittanut häntä heikonlaisesti koko kasvinaikansa, tietämättä siitä itse. Ja kun Steinfinn oli luonteeltaan saamaton, oikullinen, kevyt ja huoleton pohjaltaan, joten miestä kohdanneen surun ja häpeän taakka sopi huonosti tuon ajattelemattoman ritarin hartioille — oli kasvattipoika tuntenut sisimmässään pientä halveksuntaa luonnonlaatua kohtaan, joka oli niin toisenlainen kuin hänen omansa. Mutta nyt, kun Steinfinn oli noussut ja näyttänyt mikä mies hän oli tarvittaessa, nyt kun Olav tunsi sydänjuuriaan myöten pitävänsä hänestä sittenkin — oli hän, Olav, tehnyt tämän. Häväissyt itsensä ja tuottanut Ingunnille häpeää. — Hänen otsaansa vihlaisi uudelleen jäätävä tunne, ja sydän hyppäsi kurkkuun ilkeästi hytkähtäen — entäpä, jos pahin onnettomuus oli jo tapahtunut. —
Hän painoi otsansa Ingunnin poveen — eikö tuo koirakaan osannut vaieta ulkona. Hän tunsi aivan kuin nyyhkytystä sisällään — se oli lapsuuden aikojen kaipausta, aikojen, jotka olivat auttamattomasti ohi. Hänen nuoruutensa ja yksinäisyytensä oli kauhea. — Sitten Olav kohosi pystyyn, seisoi suorana ja sulki suunsa tiukasti huokauksetta: hän oli saattanut asiansa semmoiseen kuntoon, että hänellä oli aikamiehen vastuu niskoillaan. Oli turhaa valittaa perästäpäin. Ja kaipa tuosta jotenkin selvittäisiin.
Vihdoinkin Olav kuuli jonkun tulevan ulos läksyttämään koiraa ja koettavan saada sitä käsiinsä. Mutta hänestä tuntui kuin Erp olisi karannut ylös hakaan. Ulkona oli nyt hiljaista.
Olav tarttui tyttöön hellän suojelevasti ja suuteli häntä otsalle hiusrajaan ennen kuin päästi hänet irti. Sitten hän otti miekkansa ja sysäsi hihnan oikean olkapään ympäri. Oli kuin hänen rohkeutensa olisi kasvanut heti, kun hän tunsi raudan kuvettaan vasten. Hän meni ovelle ja kurkisti solaan.
"Ketään ei ole pihalla nyt, — nyt minun täytyy pujahtaa ulos", hän sanoi.
Silloin Ingunn huusi vaikeroiden:
"Ei, ei, älä mene — minua pelottaa niin kauheasti jäädä tänne yksin."
Olav ymmärsi olevan turhaa tyynnytellä häntä puheilla.
"Nouse ylös sitten ja pukeudu", hän kuiskasi. "Jos meidät nähdään yhdessä ulkona, ei kukaan arvaa ajatella pahaa."