Hän lähti ulos, kävi istumaan aitan portaille ja odotti. Molemmat kädet miekan kahvalla ja leuka painettuna niitä vasten hän istui siinä katsellen läntisen taivaan ruskoa — se vaaleni sitä mukaa kuin idästä nouseva valo kirkastui ja vahveni. Maa oli kaikkialla harmaa kasteesta ja sateesta.
Hän muisti kaikki tämän kesän myöhäiset illat ja varhaiset huomenet, jotka hän oli viettänyt yhdessä Ingunnin kanssa — ja muisto niiden ilakoivasta pilanteosta kiusasi häntä nyt täyttäen hänet katkeralla pettymyksellä ja mielikarvaudella. Hän oli petturi — mutta hänestä tuntui kuin hän itsekin olisi tullut petetyksi. He olivat juosseet leikkien kukkakummulla eivätkä olleet älynneet, että se päättyi rotkoon. Ja he olivat vierineet alas ennen kuin arvasivatkaan. Niin, niin, siinä he nyt makasivat; ei siinä auttanut itku eikä parku, koetti hän lohdutella itseään. —
Sitten kun he joutuisivat naimisiin, he pääsisivät takaisin arvoon ja kunniaan, ja sitten heiltä kai vähitellen unohtuisi tämä salainen häpeä, jollainen heidän kokemansa lankeemus kaikesta huolimatta oli. Hän oli iloinnut kovasti häistään — tuosta päivästä, jolloin kaikki asiat ja ihmiset olisivat todistamassa hänen ja Ingunnin kunniaa, jolloin heidät otettaisiin täysi-ikäisten pariin. Nyt tulisi häämaljoissa tuntumaan karvas maku — tunne siitä, etteivät he olleet tuon kunnian arvoisia.
Se, minkä hän oli tehnyt, laskettiin kuuluvaksi kaikkein kehnoimpiin tekoihin. Kylläpä saivat epaton vävykseen, oikean uskollisuuden sankarin, sanoisivat ihmiset, kun sellaista tulisi kuuluville. Sillä vene, hevonen ja morsian miehen tulee ostaa oikealla tavalla — ennenkuin hän on käyttänyt niitä — ellei aivan pakko vaadi.
Heidän asemassaan oleville ihmisille hän oli ajatellut kolmea kuukautta vähimmäksi odotusajaksi, minkä säädyllinen meno vaati, luettuna siitä päivästä, jolloin pesäero tehtäisiin tiettäväksi Frettasteinissä, siihen päivään, jolloin hän viettäisi häitä Hestvikenissä. — Mutta ehkäpä nyt, kun Steinfinnillä oli tämä tulipalo- ja murhajuttu edessään, ei näyttäisi aivan mahdottomalta kiirehtiä häiden pitoa — jotta Steinfinnillä kahden turvattoman alaikäisen lapsen sijasta olisi varakas vävy, jolta hänellä oli oikeus vaatia apua sakkojen ja sen sellaisten suorittamisessa.
Kun nyt siis Ingunn tuli ulos hänen luokseen ja kuiskasi uskaltamatta katsoa häneen: "Jos isäni tietäisi tämän, niin hän varmasti tappaisi meidät", naurahti Olav ja sanoi hänen käteensä tarttuen:
"Silloin hän olisi paljon tyhmempi kuin mitä hän on. Hänen asiansa ovat tarpeeksi sotkuiset ilmankin, Ingunn — ja hänellä voi olla enemmän apua elävästä vävystä kuin kuolleesta. — Mutta ymmärräthän, että olisi suuri onnettomuus", hän jatkoi alakuloisesti, "jos hän — tai kukaan — saisi tietää tästä."
Oli juuri auringonnousun aika, kylmää ja märkää joka paikassa. Niinpä Olav ja Ingunn istuutuivat aitan portaille, missä he kyyhöttivät idästä nousevan kirkkaankeltaisen valon kohotessa yhä korkeammalle ja lintujen visertäessä yhä äänekkäämmin — niiden tämänvuotinen laulu oli jo melkein päättynyt.
"Nyt se on siinä taas!" sanoi Olav kohoten paikaltaan. Koira oli tullut uudestaan pihamaalle, asettunut istumaan isonparven eteen ja ulvoi siinä. He juoksivat alas, ja Olav kutsui ja maanitteli Erpiä. Sen oli aina ollut tapana totella häntä, mutta nyt se ei mitenkään antautunut kiinni.
Arnvid Finninpoika tuli ulos tuvasta huutaen sitä, mutta hänkään ei saanut sitä kiinni. Aina kun jompikumpi heistä pääsi lähelle, se luikahti käsistä, juoksi kappaleen matkaa ja alkoi taas ulvoa.