Silmänräpäyksen ajan oli Olavista tuntunut kuin hän menehtyisi. Kohta sen jälkeen kun Ingebjørg oli kannettu ulos, hän oli tavannut naisia, jotka tulivat parvesta. Palvelusväen tapaan he seisahtuivat näyttämään hänelle verisiä vaatteita, jotka he olivat kantaneet ulos päivitellen ja ääneensä vaikeroiden. Eräs oli lakaissut kukat lattialta nahkataljaan — angervot olivat aivan veressä, ja päällimmäisenä olivat Arnvidin leikkaamat pellavakaistaleet, jotka tämä oli ottanut omasta ja Olavin paidoista sitoessaan Steinfinnin käsivartta — ne olivat kiiltävän punaiset ja vertavaluvat. Hänen tahtomattaan kerääntyi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut toissayön jälkeen, jolloin he olivat seisoneet kedolla palavan kartanon edessä, yhdeksi näyksi. Hän ei jaksanut kantaa tätä kaikkea, kasvatusvanhempien onnettomuutta ja omaa syntiään heitä kohtaan. — Hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut oman sisarensa. Koko hänen poikuutensa maailma romahti maahan —.
Hänen ajatuksensa ei jaksanut sulattaa tätä kaikkea — ja jälleen häntä huimasi. Ja kun Steinfinnin lapset turvautuivat häneen, nyt kun ei kukaan muu talon väestä joutanut huolehtimaan heistä, hän löysi jonkinlaista lohtua siitä, että sai hoivata näitä kuin vanhempi veli.
Tora itki paljon ja puhui paljon. Hän oli aina ollut ymmärtäväisin ja ajattelevaisin näistä sisaruksista. Hän kertoi Olaville kuinka raskaalta hänestä tuntui, etteivät vanhemmat olleet saaneet nauttia yhteistä onnea pitkien, syyttömästi kärsittyjen surun ja häpeän vuosien jälkeen. Olav huomautti, että olisi ollut paljon pahempaa, jos Ingebjørg olisi kuollut ennen kuin Steinfinn oli suorittanut kostonsa. Tähän Tora arveli, että hyvitys saattoi käydä kalliiksi muutenkin. Hän oli myös huolissaan äitinsä sielun tilasta ja omasta sekä sisarustensa parhaasta, jos Kolbein saisi jatkuvasti hoitaa heidän asioitaan. Hän ei luottanut varsin paljon setänsä älyyn.
Olav tuumi tähän, että Kolbein oli osoittanut uskollista sukulaismieltä ainakin Steinfinniä kohtaan; Mattiasta ei oltu tapettu syyttä, ja tulipalo oli vahinkoteko. Ingebjørg oli myös elänyt hurskaasti ja kristillisesti viime vuosina; täytyihän jokaisen huomata se. Hän oli saanut kauniit hautajaiset. Kukaan ei ilmoittanut lapsille, mitä toiset ihmiset tuumivat: että jos Torfinn-piispa olisi ollut kotona, olisi ollut epätietoista, olisiko hänet saatettu multaan niin suurella kunnialla, ennen kuin oli käynyt selville, oliko vainaja ollut mukana murhaneuvotteluissa vai ei.
Lohtusanansa Olav oli saanut parhaasta päästä Arnvid Finninpojalta. He olivat vuodetoverit, ja milloin Arnvid ei valvonut sairaan sukulaisensa luona, makasivat nämä nuoret miehet yhdessä puhellen myöhään yöhön.
Olavia, kuten muutakin talon väkeä lohdutti se, että Steinfinn kantoi kohtalonsa niin kauniisti ja miehekkäästi. Hän oli menettänyt paljon verta, mutta hänen haavansa eivät kuitenkaan olleet sellaisia, että niiden olisi luullut tuottavan kuoleman suurelle, väkevälle miehelle. Mutta Steinfinn sanoi tietävänsä, että hänen täytyi kuolla, ja hän näytti heikkenevän heikkenemistään. Ja se oli Olavin mielestä tavallaan kaiken sen sopivin loppu, mitä täällä Frettasteinissä oli tapahtunut. Olisi ollut vielä kummallisempaa, jos Steinfinn ja Ingebjørg nyt olisivat alkaneet elää uudestaan entistä huoletonta elämää — kaiken sen jälkeen mitä he olivat kokeneet.
— Eivätkä he olleet saaneet tietää siitä uudesta häpeästä, joka oli kohdannut heidän tytärtään. Siitä tilinteosta hän vapautuisi —.
Lopulta häntä kiusasi eniten huoli Ingunnista. Se oli alituinen piina ja kiusa — Ingunnin suru oli aivan sanaton ja hiljainen. Hän istui haudanhiljaisena vieressä, kun Olav ja Tora puhuivat. Silloin tällöin hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneleitä, huulet alkoivat väristä hiljaa ja suruisasti — itku puhkesi esiin, mutta hän ei äännähtänyt — se oli niin yksinäistä ja kaukaista epätoivoa, ettei sitä sietänyt katsoa. Miks'ei Ingunn voinut surra ja puhua ja hakea lohdutusta toisilta, kuten hekin? Toisinaan hän tunsi tämän katsovan häntä, mutta kääntäessään päänsä sinnepäin hän näki tytön silmissä aran, avuttoman katseen — joka heti kääntyi muuanne. Hänen korvissaan soi lakkaamatta muuan noista uusista tanssilauluista, joita hän oli kuullut kirkolla viime talvena — hän ei tahtonut ajatella sitä, mutta — se kuului: "vai suretko mennyttä kunniaas' —".
Hän oli usein vähällä suuttua Ingunnille siitä, ettei tämä suonut hänen unohtaa kokonaan tuota mustaa, yöllistä tunnetta, joka oli käynyt häntä kurkkuun, vaikka hän nyt suri ja katui syntiinlankeemustaan.
Mutta hän piti varansa nyt, koetti olla häntä kohtaan kuin hyvä veli. Hän oli karttanut kahden kesken jäämistä tytön kanssa tuon aamun jälkeen. Ja hän tunsi itsensä varmemmaksi ja hänellä oli parempi omatunto, sillä hän oli saanut Toran suostuttamaan Ingunnin makaamaan jälleen sisarensa kanssa pirtissä.