Toran huostassa hän arveli Ingunnin olevan paremmin turvattuna häneltä itseltäänkin.
VI
Eräänä iltana Olav tuli ratsastaen metsän läpi mäkeä alas — hän oli käynyt asialla Grimin karjatuvalla. Iltarusko oli vaipumassa kuusenlatvojen taa hänen tullessaan sille kohdalle, missä polku kulkee lammen ruoikonpuoleista rantaa hiukan pohjoiseen kartanosta. Metsä kohosi jyrkkänä tuon pienen ruskean tunturijärven partaalta, joten siellä tuli aikaisin pimeä. Silloin hän näki Ingunnin istuvan kanervikossa aivan polun vieressä.
Hän pysähdytti hevosensa ehtiessään hänen kohdalleen.
"Istutko sinä siinä?" kysyi hän ihmetellen. Täällähän kuului olevan vaarallista liikkua auringonlaskun jälkeen.
Ingunn oli ruman näköinen — hän oli syönyt mustikoita. Hänen suunsa ja kätensä olivat aivan siniset, ja sitten hän oli itkenyt kasvonsa pöhölle ja kuivannut silmiään mustikkaisilla käsillään.
"Onko Steinfinn huonompi?" kysyi Olav vakavasti.
Ingunn kumartui alas alkaen itkeä yhä äänekkäämmin.
"Ei suinkaan hän ole kuollut?" kysyi poika entiseen tapaan.
Ingunn sai sanotuksi itkunsa lomasta, että isä oli tänään parempi.