Olav pidätti Elgsblakkenia, joka tahtoi jatkaa matkaa. Hän oli lakannut ihmettelemästä Ingunnin alituisia itkunpuuskia, mutta ne suututtivat häntä vähän. Olisi ollut parempi, jos hän olisi tehnyt kuten Tora — Toran suru äidin kuoleman johdosta oli tyyntynyt, hän säästi kyyneleitään — niitä tarvittiin ehkä piankin.
"Mikä nyt sitten on hätänä?" kysyi hän vähän kärsimättömästi, "mitä sinä tahdot minusta?"
Ingunn nosti ylös tuhruiset, itkettyneet kasvonsa. Kun ei Olav näkynyt aikovan astua hevosen selästä, hän peitti silmänsä ja alkoi itkeä uudelleen.
"Mikä sinun on?" kysyi poika kuten äsken; mutta toinen ei vastannut.
Silloin Olav laskeutui maahan ja meni hänen luokseen.
"Mikä on hätänä?" kysyi hän peloissaan ja veti Ingunnin kädet silmiltä.
Hän ei saanut vastausta pitkään aikaan. Ja hän kysyi yhä uudelleen:
"Mitä tämä merkitsee — miksi sinä itket?"
"Kuinka minä en itkisi", nyyhkytti toinen aivan murtuneena, "kun et sinä tahdo puhua minulle enää sanaakaan."
"Miksi minä en puhuisi sinulle?" kysyi Olav kummissaan.
"En minä ole tehnyt muuta syntiä kuin minkä sinä tahdoit", vastasi toinen. "Minä pyysin sinua menemään, mutta sinä et tahtonut päästää minua irti. Etkä sinä sen koommin ole katsonut minun ansaitsevan ainoatakaan sanaa —. Pian minä olen ehkä isätön ja äiditön, mutta sinä olet kova kuin kivi ja rauta, käännät minulle selkäsi etkä tahdo edes katsoa minuun — vaikka me olemme kasvaneet yhdessä kuin veli ja sisar. Ja sen sinä teet vain siksi, että minä pidin sinusta niin paljon, että unohdin arvon ja kunnian sen yhden ainoan kerran —."
"No en minä ole kuullut mokomaa! — Sinä olet tainnut kadottaa sen vähänkin järjen, mikä sinulle on annettu —."