"Niin, kun sinä työnnät minut luotasi tällä lailla! Mutta et tiedä", huusi hän aivan suunniltaan. "Et tiedä, Olav, vaikka minä jo kantaisin sinun lastasi!"
"Hys, älä huuda niin", Olav varoitti. "Et suinkaan sinäkään voi tietää sitä näin pian", sanoi hän lyhyeen. "Minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat — enkö minä ole puhunut sinulle — minusta tuntuu kuin minä en olisi tehnytkään muuta kuin puhunut, moneen viikkoon; mutta minä en ole saanut sanaakaan vastaukseksi, sinä vain itket ja itket."
"Sinä puhuit minulle silloin, kun sinun oli pakko puhua", sinkautti toinen nyyhkytysten välistä, "kun Tora ja muut olivat saapuvilla. Mutta minua sinä kartat aivan kuin ruttoa — et kertaakaan ole tullut luokseni, että me olisimme saaneet puhua kahden. Minun täytyy itkeä — kun ajattelen kesää — joka ilta sinä tulit minun luokseni aittaan —."
Olav oli tullut hyvin punaiseksi.
"Se ei olisi minusta viisasta nyt", sanoi hän lyhyeen. Sitten hän sylkäisi viittansa kulmaan ja ryhtyi hankaamaan Ingunnin kasvoja — se ei auttanut paljoa. "Minä ajattelin sinun parastasi", kuiskasi hän.
Ingunn katsoi häneen kysyvästi, peräti suruisena. Silloin Olav veti hänet luokseen: "Minähän tahdon vain sinun parastasi, Ingunn."
Äkkiä molemmat hätkähtivät. Joku oli liikkunut kivikossa lammen toisella puolen. Ei näkynyt ristin sielua, mutta yksinäinen koivu, joka kasvoi vieremän keskellä, heilui, aivan kuin joku vastikään olisi pidellyt kiinni sen rungosta. Oli vielä valoisaa, mutta metsä pimitti lammen rannat; vedestä ja itäpäässä olevasta suosta alkoi kohota huurua.
Olav meni hevosensa luo.
"Mennään pois täältä", sanoi hän hiljaa. "Sinä saat istua minun takanani satulassa."
"Etkö sinä voi tulla minun luokseni aittaan, jotta saamme puhella?" pyysi Ingunn rukoilevasti Olavin tarttuessaan ohjaksiin. "Tule illallisen jälkeen!"